Olin viettämässä juhannusta kun sain puhelun Lahden poliisista. Ikävän sellaisen. Tämä tapahtui päivälleen 10 vuotta sitten. Papereissa olin lähin omainen, tytär, vaikka käytännössä tapasimme harvoin. Vanhempani erosivat kun olin 2-vuotias. Ei se koko homma silti mitenkään kepeästi mennyt. Paljon jäi kysymättä ja sanomatta. En parikymppisenä osannut ajatella että lähdön aika tulisi niin yhtäkkiä. Hautajaisista en muista mitään, vaikka järjestin ne. Muistan että kaikki oli niin sekavaa. Minun muistikuvani pohjautuvat äitini kertomuksiin hyväntahtoisesta ihmisestä joka oli onnettomuusaltis. Herkkä. Itse en oppinut tuntemaan parin tapaamisen perusteella mutta en epäile äitini sanoja.
Puhelut päättyivät usein sanoihin: Kaikkea hyvää sulle.
Ärsyttää, kuinka laitos, josta hänen omaisuutensa hain, suhtautuivat asiaan. Mahdollisimman hiljaa ja äkkiä ja nihkeästi. Nopeasti asia maton alle. Varmaan pelkäsivät että läheiset nostavat metelin kun valvotuissa tiloissa pystyy tapahtumaan sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti