18.7.2019

Paluu

Takaisin kotona. Kotikaupungissa. Ihana tunne kun joka ikinen paikka jossa kulkee tuo mieleen jonkun muiston. Tai kun on tietoinen ympäristöstään viiden kilometrin säteellä. On mahdollisuus tavata ystäviä, käydä lapsuudenkotona eikä tarvitse veivata kissojen ja auton kanssa. Asunto on ihana, eikä mikään repsota. Kotiutumista on näin lyhyen ajan jälkeen vielä turha edes kuvitella. Täällä on alue Heinolassa, jonka tunnen kodikseni. Kaistale jää Tommolankadun ja Anjalankadun väliin. On tunne että nykyinen asunto ei jää lopulliseksi. Eihän ne vuokra-asunnot koskaan. Viime vuosina on tullut tunne että asuu jonkun toisen kodissa. Vuokra-asunnosta on helppo siirtyä seuraavaan, mutta haluaisin pysyvämpää. Jotain jossa ei tarvitsisi miettiä pilaako toisen kämpän asumisellaan. On mukavaa olla takaisin kotona <3 Muuton jälkeen oli koomaviikko. Yöunet ja päikkäreitä. Toivoisin sanaisen arkun avutuvan kuten aikoinaan. Mut aina tuntuu ettei ole juurikaan mitään sanottavaa. Innostus mihinkään ei ole enää niin polttavaa kuin joskus. Sitäkö se aikuisuus on? Kaikki tunteet tasaantuu. Toisaalta en kaipaa vuoristorataa jota sitten pitäisi tasoitella pillereillä kun on vaikea olla. Sosiaalinen jännitys istuu tiukassa yhä ja tunnen ehkä hieman kateutta siitä sellaisia ihmisiä kohtaan jotka ovat kaikkien seurassa luontevasti. Pohdin vain että olisinpa minäkin. Sitten tunne menee ohi. Mä olen ihmisten kanssa ihan tarpeeksi hyvä. Suhtaudun liian tiukasti ja rajoittuneesti omiin eleisiini ja sanoihini. Jos joku menee edes vähän omien "rajojeni" yli, eli spontaanisti, tunnen häpeää.Olen koittanut olla sen asian kanssa anteeksiantavaisempi itseäni kohtaan. Pinnan alla on spontaaniutta, mutta se ei tule ulos.

Monitoimimies

Vitkuttelin hakeutumista tutkittavaksi. Ensi kerraksi vien psykologille sukupuun, sekä vauvakirjani. Sukupuusta pitää erotella suvun monitoi...