Olen ollut aika hukassa jollain tapaa. En tunne itseäni tai sitä olemusta johon olen valunut pikkuhiljaa kolmenkympin jälkeen. Havahdun toisinaan siihen että maailma on muuttunut kummaksi. Vaatteet ovat omituisia, musiikki on omituista. Oman ikäiseni näyttävät jotenkin vanhoilta, aikuisilta. En koe kuuluvani siihen joukkoon. En myöskään mene enää parikymppisestä nuoresta ihmisestä. Parikymppinen minäni tuntuu todella kaukaiselta asialta. Lisäksi säikähdin hupenevia muistikuvia lapsuudesta ja teini-iästä ja siitä kun olin parikymppinen. Muistot blurraantuvat ja niistä katoaa osia.
Ehkä edustan itseäni enemmän nyt. En ketään nuoruuden idolia tai muita esikuvia kuten kavereita.
Minulla on ollut pitkät hiukset 2005 asti. Pisimmillään polvitaipeeseen. Vuosikymmenen projekti ja näkyvä osa identiteettiä. Heviletti, se oli pakko olla. Sitten tapahtui jotain. Pikkuhiljaa pitkät hiukset eivät edustaneet minulle enää mitään. Kunhan mukana roikkuivat kuin totuttu tapa. Luopuminen oli helppoa enkä ole katunut. Pidän enemmän hyvästä leikkauksesta ja kivasta väristä. Ja sitä heviä voi olla ilman lettiäkin :D
Vaatteet joita käytin vuosina 2005-2017 mahtuvat yhä. Mutta ulkoasu tuntuu vieraalta. Ei lantiofarkkuja ja t-paitoja joissa saumat soi. Reisitaskuhousut ja norjalaiset villapaidat ovat juuttuneet päälle. Ei mielestäni huono valinta. Bändipaidat ovat lentäneet kaapin nurkkaan, tulee typerä olo kun sellaisen laittaa päälle. Onneksi voin ilahduttaa jotain toista, jonka kaappiin ne kuuluvat.
