Arki

Forssan reissu tehty.Oli kyllä kiva käydä ihmettelemässä tuttuja maisemia. Kävelyä ympäri kaupunkia sellaisissa paikoissa, joissa ei tullut käytyä koskaan siellä asuessa. Menin aikoinaan vain tiettyjä reittejä kävellen sekä pyörällä ja pääkatuja autolla. Forssassa on yhä jäljellä vanhoja puutaloalueita. Kalliomäki joka on kirkon vieressä sekä keskustan alueella (en tiedä kuuluuko enää Tölön alueeseen). Menimme ammattikoululle ja suuntasimme jollekkin kinttupolulle. Polku päättyi oletettavasti vesitornille, jollekin isolle kukkulalle joka on sairaalan takana. Kalliomäen alueella oli hassuja taloja. Tosi vanhoja joissa useampi piharakennus. Asuin ja piharakennukset muodostivat sisäpihan, johon pääsi autonlevyisestä kulkuaukosta.

Katson Forssaa lomalaisen silmin, näen yksityiskohtia paremmin koska kaupunki ei ole mulle arkea. Näin Heinolastakin sen puolen kun olin täältä poissa. Arki surkastuttaa tapaa katsoa ympäristöä. Ei mua ainakaan motivoi lähteä täällä käppäilemään mihinkään kun kaikki on tavallaan jo nähty ja tiedän mihin kinttupolut ja tiet vievät. Autiotalot on koluttu.

Mua vaivaa joku kumma juttu. Metelin ja hälinänsietokyky on ollut pitkään surkea ja nyt se on mennyt uudelle tasolle. Äkkinäiset kovat äänet saavat säikkymään ja kova äänentaso saa ärtymään (ihan normaalia) Ennen olen sietänyt sitä ihan kohtalaisen hyvin. Nyt jotenkin tuntuu että perheenjäsenet puhuvat huutamalla, telkkaria katsotaan ihan liian kovalla ja muutkin toosat huutavat äänet kovalla. Kaapinovia on mahdotonta laittaa kiinni hiljaa tai suorittaa muitakaan toimintoja paiskomatta. Kello seinällä raksuttaa kovaäänisesti tasaiseen tahtiin. (Kyllä, halusin aikanaan retrokellon jossa raksutus kuuluu.) Mä en tiedä mitä on tapahtunut, mutta ottaa päähän kun ärtymys on tapissa jatkuvasti. Muut kumminkin elävät varmasti ihan normaalia elämää josta kuuluu ääntä normaalilla tavalla. Ratkaisuna on ollut korvatulpat tai vastamelukuulokkeet. Kuulokkeista tulee kohinaa tai sateen ropinaa.

Toki yleiseen metelin tasoon vaikuttaa muu meteli. Eli telkkari on kovalla, lapset säätävät puhelimista ääniä kovemmalle kuullakseen. Sit pitää puhua kovempaa jotta ääni menee laitteiden yli. Mä katson telkkaria mielelläni ilman ääniä tai tasolla 3-5, kävelen hiljaa ja teen asioita kolistelematta. Paitsi aamulla kun yritän olla hiljaa, kattilat liimaantuvat sormiini ja astiat lipeävät. Meteli jonka saan aikaiseksi on uskomaton.

Muut katsovat tölleröä tasolla 10-17, kävelevät marssimalla ja kolistelevat. Kaapinovet ja huoneiden ovet menevät äänekkäästi kiinni lotkis vaan. Pitää puhua kuuluvalla äänellä.Varmaan ihan normaalia. Mutta esim. kolistelusta ja paiskomisesta lähtevä terävä yhtäkkinen ääni tekee säikähdysefektin. Adrenaliinia tulee. On vaikea rauhoittua. Mutta koska ongelma on mun korvien välissä niin tarttee keksiä jotain.

höhh

Kyllä menee käpy nykyvehkeisiin. Kaikki on langatonta. Telkkarin katsomiseen riitti ennen nappulat töllerön sivussa tai kaukosäädin. Ilman säädintäkin pääsi valikkoon tekemään pakolliset asiat. Nykytölleröissä on napit mutta saadaksesi tietoa viasta tai muusta pitää laitteen olla yhdistettynä verkkoon, blöötööttiin tai muuhun. Lataa sovellus, jaa yhteys, anna paskapaperimerkki ja sijaintitiedot. Hei älä unohda että myit juuri koko elämäntarinasi kiinaan ja bittiavaruuteen saadaksesi kaukosäätimen tai töllerön toimimaan. Sinänsä yksinkertaisia asioita vain yhdistellälaitteita X ja Y. Mutta inhoan sitä että kaikkea varten pitää luoda tunnukset joka kerää tiedot. Myöskään ilman nettiä et saa mitään.

Tervetuloa Vieksä-Cityyn

Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon muistikuvia Vierumäeltä. Vaikka en tuntenut kuuluvani joukkoon sielläkään, mutta enpä ole tuntenut sitä missään. Hengasin parin kaverin kautta muiden kanssa, yksinäni en olisi lähtenyt ottamaan kontaktia kehenkään. En ole ollut porukkahengaamisissa koskaan se aktiivinen osapuoli vaan seurasin lähinnä vierestä mitä muut puuhaavat.

Ensimmäisenä koulupäivänä Vierumäellä istuin eturivissä tyhjällä paikalla. Tyhjä paikka kuului Satulle, joka on noista päivistä alkaen ollut kuvioissa mukana. Moni muu oli vain käymässä. Jostain syystä muistan myös suunnilleen missä ihmiset istuivat. En pitänyt opettajasta. Mulle tehtiin heti selväksi kuka on kylän kingi ja katsoin huuli pyöreenä että miten se liittyy yhtään mihinkään. Muistikuviin liittyy paljon Kiviperällä hengailua, lumilinnameininkejä ja uuden ympäristön opettelua. Sain olla rauhassa ja mulla oli kavereita. Kesällä isommalla porukalla uimaan Palpaselle.

Vitosluokalla oli leirikoulu, se on jo yksinään iso kimppu muistoja. Meduusoja, kolmipiikkejä, jäkälänsyömistä ja hienoja maisemia. Olin katkera koska vaan yks sai juoda kahvia, tai niin ainakin muistan. Reissusta löytyy muutamia valokuvia, mutta pysykööt jemmassa. Niissä on lähinnä muita ihmisiä niin en julkaise.

Satun kanssa hengattiin paljon leikkarilla paloaseman vieressä, samoin yhdessä puussa joka oli Veljespolun päässä. Jotain lankkuja siihen oli naulattu, mutta en tiedä koska ja kuka. Rivarin päässä asui meitä vanhempi tyttö, joka pukeutui mustiin vaatteisiin ja oli musta tukka keskijakauksella. Mun mielestä se oli cool. Kesällä poljettiin Heinolaan uimaan, aloitettiin uimakierros Sinilähteeltä ja sit Jyränköön, Kylpylään ja Tommolaan. Kotiin kymmeneksi illalla. Sateessa oli aika perseestä :D

Meillä oli koulussa jotain ulkolaisia vieraita ja ATK-luokasta pistettiin tulostumaan  MARA SUCKS ja SUKKAMEHU, en muista oliko muuta. Tulosteet tulivat pieneen huoneeseen jossa oli tietokone, monistusvehkeet yms. Olikohan niin että tutustumiskierros oli silloin just siinä huoneessa. Suomenlinnan reissuun muistan liittyneen jotain sekaannuksia. Rehtori ja pari kaveria etsivät mua sieltä kun lautta oli lähdössä eikä mua kuulunut. En muista myöhästyinkö lautasta ja rehtorin kanssa jouduttiin venaamaan rannalla seuraavaa. Hengasin aikuisten kanssa jos kaverit katosi. Selostin tyypilliseen tapaan reissulla havaitsemiani asioita kasveista ja hyönteisistä yms.

Janika kävi usein. Alkuvuosina pelattiin meillä Super Nintendoa 24/7 ja käytiin lähihuoltsikalta ostamassa karkkia. Mulla oli hammasraudat kun ensimmäinen Pokemon-jakso tuli telkkarista. Poltetiin salaa tupakkaa paskahuussin takana ja tehtiin kiljua. Sen kanssa hengattiin paliksella kunnes sinne ei saanut enää mennä. Muistan paliksella henganneen paljon porukkaa ajoittain ja ilma oli sakeana Axe Phoenixia, varmaan imeytyi aivoihin asti. Muistan yhä kun koulun viereisestä metsästä näkyi tupakan tulipää eikä muuta. Mentiin sinne morjestamaan paria tuttua ja jauhamaan paskaa. Hengattiin myös parilla muulla tutulla. Talvella hengattiin luistelukopeilla, olipa siellä mankkakin. Muistikuvissa pyörii Raptori ja Suomirokkia-levyt.Yksittäisiä muistikuvia on luokkakaveri halkotalkoissa kesällä, jätkät mansikkamaalla töissä ja punainen Chrysler ajelemassa kylällä, sekä yksi mopo jonka omistajalla sininen pallokypärä. Ainiin ja inva-mopo :D

Mandin muuttaessa kylälle vietin aikaa paljon siellä. Istuttiin Kelolla, koulun nurtsilla, Jepulla tai Mandilla. Liikkuma-alue hengaamiseen laajeni Heinolaan toisinaan. Joskus keskellä yötä pyörä alle ja Heinolaan, kotiin aamuksi. Yksittäisistä ihmisistä on paljon muistikuvia mutta en halua laittaa nimiä, se olisi lähinnä lista kaikista asioista joita muistan. Peruskoulun jälkeen meni n.viisi vuotta että yhteydet tuttuihin ihmisiin Vierumäen ajoilta katkesivat. Suurimpaan osaan niitä ei koskaan ollutkaan.

Muistiaukkoja läpi vuosien

Muisti ja ajanhallintaongelmia läpi vuosien. En tajua kuinka pärjäsin koulussa, kunnes en enää pärjännyt. Peruskoulun puolella ongelmia ei ollut ja pysyin hereilläkin kohtalaisen hyvin. Ala-asteella uteliaisuus oli kantava voima, teini-ikäisenä kropassa tuntui kulkevan pelkkä adrenaliini kun kaikki oli jännää ja energiaa riitti kellon ympäri. Myös aihealueet olivat perustasoa. Muistamattomuus liittyi lähinnä tavaroiden unohteluun. Myöhästyin koulusta lähes joka päivä tai olin vähintään viime tipassa. Vierumäelle muuttaessa tilanne parani hieman, mutta edelleen kello saattoi soida kun olin vasta matkalla. Ylä-asteelle kuljin bussilla ja toisinaan näin vain bussin perävalot. Onneksi tuli toinen 5min myöhemmin ja pääsin sillä Hyvin harvoin nukuin rehellisesti pommiin.

Lukion puolella sakkasi kunnolla. Viisi jaksoa, kurssitarjonta, joka tunti eri luokka, eri opettaja. Opeteltavat asiat olivat laaja-alaisia ja informaatiota paljon. Läksyt esseetyyppisiä ja paljon luettavaa. Homma luisui siihen että torkahtelin tunnilla, torkahtelin välintunneilla ja joka paikassa. Siitä mut ainakin muistetaan, unikekona. Mieleisten kirjojenkin luku sakkasi kun en enää muistanut mitä juuri luin. Juoni ei yhdistynyt pääsäni johdonmukaiseksi. Tuntuu että kouluasiatkaan eivät yhdistyneet johdonmukaiseksi. Hommat kasaantuivat ja koko lukio oli räpiköintiä että saan kaiken tehtyä välttävästi. Vitutti että kun aiemmin olin kiitettävän oppilas niin nyt olin välttävän. Orastava taekwondoharrastuskin jäi. Koulussa 8-16, bussilla kotiin, kamat kassiin, ja takaisin bussilla Lahteen treeneihin. Treenien jälkeen 21.15 bussilla kotiin (joskus 20.15 jos ehdin juosta tarpeeksi nopeasti). Kotona klo22.00, sitten läksyt ja nukkumaan ehkä 24.00. Herätys klo 6.00 ja kouluun. Tähän mulla olisi ollut nyt jälkikäteen fiksu ratkaisu, mutta eipä tullut silloin mieleen. Treenikamat kouluun mukaan ja koulun jälkeen kirjastoon tekemään läksyjä sekä eväät messiin. Mutta lukion kokonaiskuvaa se ei silti olisi keventänyt.

Sitten oli parempia vuosia muistin ja ajanhallinnan kanssa. Muutin kotoa pois ja pääsin töihin. Suhteellisen simppeliä, työtä vaikkakin psyykkisesti kuormittavaa. Arki pyöri siivoamisen,ruuanlaiton ja pyykinpesun ympärillä. Ison miinuksen näihin vuosiin toi runsas alkoholin käyttö joka aiheutti masennuksen ja sitä kautta muisti ja mielialaongelmia. Ne katkesivat kun tulin raskaaksi.

Arjenhallintakyvyt ovat olleet ihan kohtalaista tasoa. Olen aina maksanut laskut ajallaan. Pesen pyykit säännöllisesti ja siivoan. Laitan myös ruokaa vaikka mielummin kierisin vaikka tulisilla hiilillä. Tässä kiteytys kuinka arjenhallinta sakkaa: Läsnäolo on vaikeaa. Pyykit unohtuvat koneeseen usein, poltat ruuan kun lähdet tekemään muuta. Nopea projekti paljastuukin monen tunnin hommaksi ja on pakko jättää kesken koska työt alkavat. Projekti on kesken määräämättömän ajan koska kipinä siihen katosi, eikä ajatuksesta saa enää kiinni. Imuroinnin lomassa istahdat sohvalle syystä X, huomaat istuneesi siinä monta tuntia omassa ajatusvirrassasi. Imuri jää keskelle lattiaa pariksi viikoksi. Roskapussit eivät sentään enää kasaudu. Niin simppeli asia kuin tehdä hommat loppuun ja viedä kamat takaisin paikalleen- ei onnistu :( Nykyisin onnistuu paremmin, edes vähän. Tämä kaikki on ristiriidassa sen kanssa että keskeneräisyyden sietokykyni on huono. Kääntöpuolena on se että siivous lähtee lapasesta. Pyykkikone pyörii kellon tarkkuudella koko päivän, siivous on millintarkkaa. Huomaat siivonneesi intensiivisesti koko päivän, et ole muistanut syödä tai juoda. Projektia suoritetaan niin kauan että on valmista, syömättä ja juomatta kun flow on päällä.

Lasten syntymä vei muistamattomuuden uusiin sfääreihin, kun kylkeen tuli paluu työelämään niin portti toiseen ulottuvuuteen oli täysin auki. Unohdan päivämäärät, sovitut asiat, maksaa laskut. Kaikki tavarat ovat Tallessa-nimisessä ulottuvuudessa jonne kukaan ei pääse. Wilma-viestit kasaantuvat, pyykit kasaantuvat, en muista mihin jätin auton jos en käytä lähes samaa ruutua. Ruuanlaitto on edelleen vaikeaa, en saa sitä itsestäni ulos, teen mielummin mitä tahansa muuta vaikka se on helppo arkirutiini.

Taas lapioitavaa

Se on kummaa huomata kuinka ympäristössä tapahtuvat asiat triggeröivät ahdistusta. Mulla on kyky skannata ihmisten käytöstä/eleitä liiankin herkästi. Se liittyy ehkäpä perheessäni esiintyneeseen runsaaseen alkoholinkäyttöön ja arvaamattomuuteen. Koska tunnen ihmiset joiden kanssa elän, osaan kertoa mitä tapahtuu seuraavaksi. Moni ei edes huomaa oman käytöksensä kaavoja. Virhearvioita tulee tietyistä asioista, koska luen niitä vääristyneesti.

Hiljaisuus parisuhteessa on mun päässä aina huono juttu. Näen sen mustan pilven joka alkaa kasaantua ja kohta alkaa syyllistäminen ja tenttaaminen. Tulee ahdistus ja ajatuspyörä pyörii, onneksi jo nykyisin ei enää pyöri sellaisesta tavallisesta arjen hiljaisuudesta. Hiljaisuus voi olla muutakin kuin tuleva paskamyrsky. Huonompi päivä, mielessä on oma ajatuskuplansa tai murheita.

Toinen skenaario on se että yövirkku puoliso menee sänkyyn aikaisin, eikä sano mitään. Ensimmäinen hälytyskello. Menen perässä, koska on normaali nukkumaanmenoaikani. Tiedän että puoliso ei nuku, mutta ei myöskään sano mitään. On painostava hiljaisuus. Mun paniikkinappula on pohjassa siinä vaiheessa, koska kaikki merkit viittaavat siihen, että asiat ovat vinossa. Todellisuudessa kaikki on hyvin, enkä ole huomannut yhtä puuttuvaa asiaa. Puolisoni on levollinen, ei syvään huokaileva ja koko ajan kylkeä kääntävä ihmisrötkö. Onneksi siihen auttaa, kun sanoo että mulla on nyt vähän vainikset.Onko sulla kaikki hyvin? Ja asia on loppuun käsitelty.

Elämässäni oli kauan sitten kausi kun asioita puitiin sängyssä, siinä vaiheessa kun olin nukahtamassa. Paskaa tuli yhtäkkiä niskaan kun oli nukahtamassa.

Homma meni kutakuinkin näin: Mykkäkoulua koko päivä, kysyttäessä ei mikään vaivaa. Normaalia aikaisemmin sänkyyn. Kun koitan saada unta, toinen huokailee dramaattisesti ja kääntelee kylkeä levottomasti. Kysyttäessä ei mikään vaivaa. Kunnes sitten olen nukahtamassa, niin alkaa tenttaaminen vieraissa käymisestä ja siitä miksi menee niin kauan kaupassa ja miksi olen poistanut kännykästäni viestejä yms. kyttäämispaskaa. Riita on pystyssä ja yöunet poissa.

Toisaalta pidän tätä osittain miestapana. Mielipaha tuodaan sänkyyn. Nukkumaan käydessä huokaillaan syvään ja pyöritään levottomasti. Toivotaan että puoliso huomaa jonkin olevan pielessä. Olen kuullut samanlaisia tarinoita myös muilta.

Olen huomannut myös, että tosi monelle hiljaisuus parisuhteessa on huono asia. Mä olen ollut aina aika vähäpuheinen. Puuhaan omiani, luen kirjaa tai olen poissaoleva, koska pää tuottaa ajatusrallia ja olen siellä mukana. Näkyy tyhjän tuijottamisena. Puoliso turhautuu kun ei saa mitään irti, tentataan miks mä en sano mitään ja oikuttelua kun on kuvitelma, että mun hiljaisuuteni on vihaisuutta. Tai suunnittelen vähintään eroa tai olen syyllisen oloinen hiljaisuudessani. Mua selkeästi vaivaa jokin kun olen hiljaa. Onneksi nämä ovat mennyttä elämää ja saan olla hiljaa koska se on mulle ominaista.

Välillä myös tulee ahdistusta siitä että puoliso testaa minua. Reaktiokalastelua. Sitäkin on tehty. Että tahallaan käyttäydytään välinpitämättömästi tai annetaan väärää tietoa. esim.yllättävät vapaapäivät jätetään kertomatta (olinhan saattanut sopia jotain epäilyttävää), jos pääsee aiemmin töistä niin ei kerrota (mahdollisuus saada rysän päältä kiinni) tai sitten voi suorittaa pistokokeita työpaikalle jeejee. Ei voi luottaa puolison käytökseen, vaan on epäilys, että siinä piilee huonot tarkoitusperät.

Villen kanssa on lähes 15 vuotta takana ja olen aina voinut luottaa vilpittömyyteen. Siihen että mua ei testata huvikseen eikä kytätä. Pystyn ohittamaan triggereitä tietyn verran,mutta jos niitä tulee samaan tilanteeseen liittyen liikaa, niin mielessäni vahvistuu että kaikki on pielessä. Ville on varmasti saanut mun harhaisista ajatelmista paljon turhaa paskaa niskaansa. Ainakin niillä kerroilla, kun en ole osannut sanoa että nyt pyörii sontapallo. Psykoosit tulille vai miten se menikään :D

Mä luin Henriikka Rönkkösen Rakkausshokkihoito-kirjan ja tunnistin itseni. Se sai ajattelemaan taas näitä juttuja. Kun luulin että kyttääminen oli se isoin tekijä miksi ahdistun tai paniikki alkaa hiipiä. Kun toinen on hiljaa tai on sanonut jotain väärällä äänensävyllä niin alkaa ajatuspyörä pyöriä. Ero on valmis ja riita.

Hei kuka vei verhot?

Sumuverho on poissa, se päänsisäinen. Tai siis tavallaan on. Muuton jälkeen sain energiaa jota odotin pitkään. Ihan omituista. Joko kevät eli lisääntynyt valo toi energiaa tai sitten syy on muualla.

Päiväkirja paljastaa että infernaalinen väsymys on ollut seuranani loppusyksystä 2020. Olen valittanut siitä usein ja päiväkirjan kirjoitusrivit putoavat koska olen nukahtanut istualtani. 10 tuntia unta, päikkärit ja silti tunnen että olen valettu betoniin. Lääkäriin menin 2021väsymyksen ja muistamattomuuden takia. Verikoe ei paljastanut mitään, mutta muiden liitännäisten johdosta sain lähetteen erikoissairaanhoitoon. Ja lopputulemana oli ADD. Ilman jäätävää väsymystä en olisi hakeutunut lääkäriin, enkä olisi koskaan saanut tietää mikä tässä elämässä on ollut vinossa-alusta asti. Aiemmilla kerroilla on isketty masennuslääkeresepti kouraan mutta se ei ole auttanut. Tai siis kyllä tavallaan, mutta nukahtelu paheni.

Sementinohut väsymys ei ole ollut poissa vain päivää tai kahta. Vaan lähes kuukauden. Olen iloinen. Vanhasta asunnosta jäin kaipaamaan takapihan laventelipuskia jotka istutin omin pikku kätösin, sekä kahta vessaa. Pyykkituvan käyttö täällä tulee ihan selkärangasta ja jostain syytä toimii mulle paremmin kuin oma pesukone. 

Kosmetiikkahöpinöitä vähän. Lumenelta tuli uusi kosteuttava päivävoide SPF50. Ajattelin ensin että "jaahas, taas joku höpöhöpö-aurinkovoide jossa on _muka _ohut_ koostumus länkkärityyliin". (Taustana ennakkoluuloihin on, että käytän korealaisia aurinkovoiteita, joissa koostumus on oikeasti ohut ja länsimaiset versiot ohuista voiteista ovat lähinnä vitsi). NOOOOHH, jouduin syömään ennakkoluuloni... Lumene yllätti positiivisesti, koostumus kuin korealaisessa aurinkovoiteessa. Täysi kymppi!

Korealaisissa voiteissa on monesti kemiallinen filtteri ja koostumus ohut, ei vedenkestävä. Käytetään joka päivä ihonhoitorutiinin viimeisenä vaiheena ennen meikkiä. Länsimaissa hölväämme itsemme päästä varpaisiin samalla voiteella, joka on myös vedenkestävää koska olemme rannalla. Koostumus on luonnollisestikin paksumpi. Koreassa aurinkosuoja on osa päivittäistä ihonhoitoa, länsimaissa lähinnä sesonkiluontoista loma ja aurinkorantakamaa.

Huomaan myös että täällä aurinkosuoja tarvitsee sisällyttää päivävoiteeseen, markkinoida tuote päivävoiteena. Pelkkänä aurinkosuojana kasvoille, tuote ei olisi niin vetoava. Koska aurinkovoide mielletään yhä sinne rannalle.

Muuttotintti

Aika lentää tästäkin pesästä. Aikomukset asua tässä, kunnes lapset muuttavat kotoa, meni metsään. Kiikareihin ilmestyi edullisempi asunto, kerrostalosta. Vaikka kuinka tahtoisin omakotitaloon niin musta tuntuu että lapsiperhearjen ja työelämän lisäksi energiaa hoitaa omakotitaloa ei löydy millin vertaa. Voin harkita minitaloa sitten kun olemme Villen kanssa kaksin. Tai molemmille omat minitalot samaan pihaan :D Niin ettei peliäänet kuulu.

PRETTY MUCH

 

Pakkaamisen sijaan istun tässä olemassa hyödyllinen. Muutto on 24pvä ja pari laatikkoa tehty. Eli kiire tulee. Olen erinomainen käyttämään kaiken annetun ajan.