Valoa kohtiko?

 Kesälomaa viikko jäljellä, tuli kyllä tarpeeseen. Sohvan ja jääkaapin välissä kulkee ura. Sain ikkunat pestyä ja kyllä on luksusta, sitä ennen ne on pesty ennen muuttoamme tähän. Nyt kehtaa pitää verhoja joista ruutu näkyy, eikä pelkkiä valoverhoja :D Vitkastelin pesun kanssa, koska ei ole ikkunan puitetukea ja ruudut ovat sen verran leveät, että pelkäsin niiden kärsivän avatessa. Hätä keinot keksii ja käytin ruokapöytää ja kirjapinoa jolla sain puitteen tuettua paikalleen, vähän hazardia mutta ei ole niin justiinsa.

Töllerössä on pyörinyt jalkapallo, korealaiset sarjat sekä Uuno Turhapurot. Bonuksena löysin Kummeli Kultakuumeen jota en ole vuosiin nähnyt. Vielä ehtii :D Tein 8 litraa kimchiä joka hupenee kyllä silmissä. Yksi ämpärillinen menee kaverille, joka on myös suuri kimchin ystävä :)

Loma-aika on pääosin ollut aika matalalentoista. Ei ole kipinää mihinkään kuten yleensä on edes vähän. Ei itketä, ei naurata, ei tunnu miltään. Mukavat asiat eivät sytytä. Ajattelin että syypää on stimulanttilääkitys, mutta luulen sen peittäneen monia juttuja. Lääkitys teki aikaansaavaksi ja elämän tasapaksuksi. Kuukaudenkin tauon jälkeen on yhä vain tasapaksua. Mutta ehkä aivot tarvitsevat enemmän aikaa palautua. Liikunnan ja ulkoilun puute näkyy mielialassa. Nyt viimeisellä lomaviikolla on ollut enemmän parempia päiviä. Laitoin jopa viestiä kaverille että vois kahvitella, en ole käynyt kylässä kohta puoleentoista vuoteen ja yhteydenpito ihan minimiä. Jos se aurinko sittenkin paistaa vähän tällekin suolle. Onneksi en ahnehtinut tekemistä lomalle vaan oikeasti lepäsin ja söin hyvin. Sain itseni ulos ja jopa rannalle. Haaveilen matonpesusta ja mustikankeruusta. Matonpesuun tarvii varata lepoaika, jos tänään puurtaa, niin seuraavaan pariin päivään ei tarvitse haaveilla mistään, kun aivot ovat solmussa. Saattaa särkeä ranteitakin, kuten imuroinnin jälkeen.

Pää on ollut omituisen hiljaa ilman stimulantteja, yleensä siellä pyörii Sirkus Sariola. Viime päivinä Sirkus on osoittanut heräämisen merkkejä. Onneksi. Etanan vauhdista ja vireystilan vaihteluista en pääse, mutta sellainen minä olen. Onneksi lomalla voi torkahdella kun huvittaa ja toimia just niin hitaasti kuin huvittaa.

Yksi asia joka varmasti vaikuttaa elämänlaatuun on se, ettei mulla ole elämässä tavotteita tai unelmia. Olen ollut samassa tilanteessa 10 vuotta sitten. Mieliala laskee kun ei ole mitään mitä kohti mennä elämässä, tai ideoita siitä. Siis arjen tavotteista, jotka eivät vaadi ajallisesti esim.viittä vuotta. Pienempiä tavotteita ainakin alkuun. Kun mulla on tapana haluta kaikki heti ja sit lässähtää. Onnistuin 10 vuotta sitten rakentamaan suht säännöllisen treenin tangolla ja hain opiskelemaan. Siinä oli ohjelmaa ja tavoitetta useammaksi vuodeksi. Sitten vaan sätkin pimeässä kun ei ole mitään, mitä kohti mennä. Motivaatio nolla.

Mut jos nyt alkaisi näkyä joku valo, kun se syttyi jo aivoissa. 

Huomioita

Joinain aamuina herätessä on selkeä ja johdonmukainen olo, on energiaa ainakin vähän. On hyvä olla. Muistan pari asiaa jotka aion tehdä. Samaan aikaan päässä vilisee joukko kyseenalaisia vitsejä ja yleensä soi jokin biisi. Tänään se on Vintiöt-sarjasta Vesipuisto Surina. Nämä eivät ole samaan aikaan. Mieleen vain pulpahtelee kaikenlaista. Syön aamupalaa ja hetken kuluttua jään jumiin. Aivoissa ei pyöri mitään ja energia on poissa. Väsyttää. Heräämisestä on kaksi tuntia. Saatan torkahtaa vartiksi ja sitten on taas hetken aikaa virkeämpi, ei samaan tapaan kuin aamulla.

Ihmisiä joiden seurassa olen täysin rento, on vain muutama. Se on automaattista. Ei ole mitään suodattimia. Muiden seurassa en tietoisesti siisti olemustani ja sitä mitä suusta tulee. Sitä on vaikea pukea sanoiksi. Siksi vaikutan ehkä hyvin korrektilta. Tuntuu vain että pää tyhjenee jos on muita kuin perheenjäseniä paikalla, en hyräile, en laula ääneen enkä spedeile omiani jos joku näkee tai tiedän jonkun muun olevan samassa tilassa. Ei vain pysty antamaan itsestään niitä asioita jotka tulevat spontaanisti ja jotka ovat minulle ominaisia.

Hitaasti rullaa

Juoksupyörän pysäyttäminen tuottaa tulosta. Olen toki yhä väsynyt (kuten aina) mutta uniongelmat ovat toistaiseksi poissa. Pää suoltaa projekteja mutta annan niiden olla, tiedän että kesken projektin loppuu virta ja jää kaaos. Pääasia että arki pyörii kohtalaisesti.

Nyt on vuoden paras hetki. Ulkona tuoksuu multa, nurmikko ja tuoreet lehdet. Kesäkuun puolella tuoksu katoaa tai muuttuu. Tätä hetkeä kestää vain pari viikkoa. Onneksi se ilahduttaa yhä, vaikka moni muu asia ei saakaan innostumaan. 

Jämähtäminen kotiin ja sosiaalisten suhteiden kuoleminen tapahtui jotenkin itsestään. Väsähtäminen oli osasyy siihen, mutta sai ajattelemaan omia ihmissuihteita ja aloin laittaa rajoja. En pidä ajatuksesta, että ystävyys perustuu toisen käytettävyyteen. No ei ole perään soiteltu, joten ehkä niiden ystävyyssuhteiden aika olikin väistyä. En myöskään pidä siitä että olen olkapäänä ja kannan toisten murheita, jos se ei kanna toiseen suuntaan. Suunnistan oman fiiliksen ja jaksamisen mukaan, usein onkin niin etten jaksa tavata ketään hengaillakseni. Työssä sosialisoituu tarpeeksi.

Nauroin joskus aikoinaan, kun kuulin että Amerikassa on esim.pesuainepulloon painettu teksti ettei sitä saa juoda. Samankaltaisia ohjeita oli muuallakin, siis maalaisjärjellä ajateltavia asioita jotka jättää tekemättä. Älä leikkaa veitsellä sormeen tai että muovit pitää poistaa tuotteesta ennen sisällön syömistä. No enää se ei naurata (vähän kyllä :D) Mutta olen pistänyt merkille, että maalaisjärjen käyttö on vähentynyt. Jos kukaan ei kerro päivänselviä asioita, niin niitä ei ole olemassa. Ihmisillä tuntuu olevan vain oikeuksia kun tekee virheen. Ei oteta vastuuta omasta mokasta, kun kukaan ei kertonut. Syy on muiden.

Kirjoitetussa tekstissä vastuu on lukijalla. Esimerkiksi mainokset. Kaikki tarvittava tieto löytyy mainoksesta, voimassaolopäivämäärä, hinta jne.lisäehdot. Ihminen lukee mainoksen päivän lehdestä, säntää kauppaan ja suuttuu kun ei ollutkaan tarjousta. Mainoksessa lukee selvästi että on voimassa vasta seuraavana päivänä. Ei voi myöntää ettei lukenut tai että erehtyi. Mutta kun oli tämän päivän lehdessä, toistetaan vain. Ollaan huijattu ja johdettu harhaan. Tässä vain yksi esimerkki. Vastuu on mainoksen tekijällä, eikä enempää voi tehdä jos kaikki tieto löytyy jo mainoksesta.

Virheiden myöntäminen molemminpuolin tekisi monista tilanteista helpompia. Työesimerkit ovat helpompia käyttää. Monikaan ei tunnu ymmärtävän että ihmiset tekevät virheitä ja kaupoissa on ihmisiä töissä. Rajallinen aika ja tuhansia tuotteita, kyllä mä ainakin vilpittömästi kiitän jos joku huomaa virheen/epäjohdonmukaisuuden ja tulee sanomaan siitä. (tässä vähän sädekehän kiillotusta höhö). Jos faktat eivät täsmää niin saa sanoa.

Vastapainoksi huonoille ajatuksille olen uppoutunut katsomaan hömppää telkkarista. Komedioita, vanhoja sellaisia. Ihan vain siksi että nykyisin ei saa enää sanoa mitään ettei tulle kellekään paha mieli. Ikuiset suosikit huonolle huumorille:

Ace Ventura, Poliisiopistot, White Chicks, Uuno Turhapurot, Mr.Bean, Mies ja Alaston ase, American Pie, 2000-luvun teinielokuvat yleensäkin, Kummeli, Demolition Man. Vastapainoksi japanilaisia ja korealaisia sarjoja jotka sisältävät huumoria ja komediaa. Sitten välillä ulos keräämään kiviä, haistelemaan ilmaa ja katsomaan kasveja. Lintuja voi katsoa ikkunasta ja se vasta kiinnostavaa puuhaa onkin. Tappelut käynnissä, sitten kiusataan varista ja välillä oravaa. Toisinaan kuskataan pitkiä oksia pitkin pihaa kun ei sen kanssa lentoon pääse. 

Kun on pakko pysähtyä

En tiedä miksen nähnyt hälytysmerkkejä siitä kun ei enää jaksa. Mutta kun katsoo aikaa taaksepäin, ne merkit ovat olleet jo ilmassa pitkään. Luulin vain tekeväni jonkilaista henkistä kasvua, vetäväni rajoja. Ehkä se oli osittain sitäkin. Lakkasin pitämästä itsestäni huolta, sivuutin omat tarpeeni levolle ja ruokailulle sekä rennolle tekemiselle (lukeminen, ihan vain oleminen). Suoritusten lista on ikuinen ja siihen sisältyy arjen kaikki asiat kauppalistan suunnittelusta ikkunoiden pesuun yms. Ja mähän en tunnestusti pysty ottamaan rennosti ennenkuin pakolliset asiat on hoidettu. Työpäivän lisäksi loin itselleni työpäivät kotona arjen askareista. Lepo ja syömään pysähtyminen olivat tehotonta ajankäyttöä joten skippasin sen monesti tai unohdin puuhaillessani. Jaksaminen kärsi pahasti. Ainahan mä olen ollut väsynyt ja torkahteleva, mutta tämä on jotain muuta ja vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä. Ei ollut energiaa tavata kavereita, sitten kaupassa käyminen ja kauppalistan tekeminen alkoivat sakkaamaan. Kaikki asiat parisuhteesta ystävyyssuhteisiin, ihan vain roskiksen viemiseen alkoivat tuntua vaatimuksilta ja suoritteilta joihin en kykene vastaamaan. Tuntuu että on kiire ja myöhässä koko ajan. Viime kesänä alkoivat uniongelmat. Juuri ennen nukahtamista kuulen sirkkelin äänen, voi olla moottorisahakin, tai jysähdyksen ääni. Säikähdän enkä saa unta, sama tilanne toistuu kun viimein nukahdan uusiksi. Vaihtoehtoisesti saan unihalvauksen. Niitä on ollut läpi vuosien todella satunnaisesti, nyt useammin.

Olen koittanut tietoisesti karsia kaiken tekemisen joka ei arjen kannalta ole ihan välttämätöntä. Jätän kyllä niitä välttämättömiäkin tekemättä. Tekee pahaa kun ei saa mitään aikaiseksi ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Olen vapautuneella ajalla nukkunut päikkäreitä, syönyt pitkään ja hartaasti, lukenut, katsonut telkkaria tai pelannut wowia. Mutta en usko tämän korjaantuvan heti vaan vaatii aikaa.

Toistaiseksi pää suoltaa tekemistä ja huutaa syyllistystä tekemättömistä asioista. Jos teen liikaa, kroppa ilmoittaa heti. Pulssi nousee ja on olo että kauhee kiire ja ahdistus. Joinain päivinä pään sisällä on energiaa ja intoa tehdä asioita, mutta kroppa iskee paniikkimoodin. Turhauttaa kun ei pysty. Mutta koitan olla tyytyväinen sellaisiin päiviin kun saan yhden asian tehtyä. Se yksi asia voi olla kauppareissu, imurointi, tiskivuoren hoito, suihkuun meneminen (kyllä, se on vaikeaa jos ei ole ihan pakko mennä). Töissä koitan tehdä mitä ehdin, mutta suunnitelma on oltava. Ei harhautumista, eikä hommien hamstraamista siihen malliin että koitan hoitaa niitä pikkuasioita heti kun näen, sillä niitähän riittää. Ei multitaskaamista.

Jos en pysähdy nyt, löydän itseni pitkältä pakkolomalta. En muista että näin pahaksi olisi päässyt tilanne koskaan. Olen kyllä kateellinen ihmisille jotka hoitavat arjen asiat ja työt ja energiaa on seuratoimintaan yms. harrastuksiin. Noh, ihmiset latautuvat eri tavalla. Mulla se laturi taitaa olla vaan tekemättömyys ja istuminen kannonnokassa yksin. 

Keväällä on kivaa kun tulee valoa, samaan aikaan se valo tuntuu kärventävän aivot silmänreikien kautta. Vajoan maton alle keväisin, sinänsä hyvin nurinkurista. 

Arki

 Lunta ja pakkasta, voiko parempaa ollakaan. Ei ole tapahtunut mitään, eikä ole ollut oikein ajatuksiakaan. Tai ainakaan en saa niistä kiinni juuri nyt. Kämppä on raivattu muuttokuormasta. Muutimme tähän kaksi vuotta sitten ja kuorma jäi lajittelematta kun tuli pikkasen kiire. Tiesin kyllä että kaapistot ovat täynnä tavaraa, jotka ovat rikki, pieniä, parittomia jnejne. Randomia lankunpätkää, johtoja 20 vuoden takaa. Peräkärryllinen lähti, nyt kaapeissa on jopa tilaa ja ihan tyhjiäkin löytyy. On tullut muutettua sen verran usein, että tavaran määrä on pysynyt kurissa, ja olen käynyt kaapit läpi rikkinäisistä ja pieniksi menneistä vaatteista. Viime vuosina en ole jaksanut, olen jättänyt monia sesonkiin liittyviä rutiineja pois (ikkunoiden pesu, uunin pesu yms.)

Tuntuu että asunto on ikuinen projekti, niin että siitä saa toimivamman. Kun aina on ollut tyyli, että kamat vaan reunoille jotenkin ja ne joilla ei ole paikkaa, niin johonkin vaan lätkätään. Silloin on aina tunne keskeneräisyydestä. Sisustussilmää mulla ei ole pätkääkään. Pidän eri asioista ja ne yhdistyvät....on ihan eri juttu että sopivatko ne yhteen. Pidän valoverhoista, saa olla kuviollisiakin. Kaapit ovat täynnä matkan varrella kertyneitä 70-luvun verhoja. Toki pidän niistäkin, mutta retrokupla puhkesi ajat sitten ja kuosit niissä ovat suht räikeitä.

Löysin tieni takaisin pelien pariin. En pelannut World of Warcraftia lähemmäs kymmeneen vuoteen, saattaa olla enemmänkin. Muistan että Mists Of Pandaria oli julkaistu uusimpana ja sitä kokeilin, mutta ei se enää ollut kiinnostavaa. ATK-laite kertoo että Pandaria julkaistiin 25.syyskuuta 2012. No ensimmäinen lapsi syntyi lokakuussa 2012, joten oli intressit hieman muualla. Nyt on taas kiinnostavaa.

Olen pysynyt arjessa pinnalla, vaikkakin väsyneenä. Mut ei voi kaikkea muistaa eikä jaksaa. 

Näkymättömyysviitta aktivoitu

Kummaa aikaa. No oikeastaan ollut jo pitkään. En tiedä mitä on meneillään psyyken ja kropan puolella mutta ne tuntuvat elävän omaa elämäänsä.

Yöunet katosivat jo kesällä, heräilen öisin ja on vaikea saada unta. Päässä ei liiku mitään, mikä pitäisi hereillä. Niveliin sattuu, varsinkin ranteisiin. Kierto on lyhentynyt viikolla. Se että väsyttää, ei ole mitään uutta. Olen varmaan syntynytkin väsyneenä lol.

Viimeisen vuoden aikana olen eristäytynyt. En halua tavata ketään, enkä käydä missään, enkä vastata puhelimeen. Mulla on olo että muut imevät mut kuiviin, koska en osaa sanoa ei. Sit jälkikäteen mua ottaa päähän kun en osannut vetää rajaa. Mutta ei tämä ole niin yksinkertainen juttu.

Kroppa on hälytystilassa. Sitä triggeröi puhuminen muille, puhelimen soiminen, siivoaminen. Ainoa hetki kun olen täysin rento, on yksin kotona, puhelin äänettömällä. Mä jostain syystä odotan koko ajan ilkeitä kommentteja tai kritiikkiä asioista joita teen/jätän tekemättä. Vaikka Villen kanssa ollessa, mä en ole saanut niitä koskaan, vaikka makaisin pershomeessa viikon niin ei tule sanomista tai syyllistämistä.

Mä olen aika varma että tämä on jotain vanhaa paskaa, jota nousee pintaan. Näkymättömyysviitta on aktivoitu, jotta välttäisin konfliktit. Mutta kun mä en ole tarvinnut sitä enää 15 vuoteen!!! Vituttaa että hälytyskellot soi koko ajan jostain ja skanneri käy, vaikka mitään syytä ei ole. Se on väsyttävää, enkä saa sitä pois. On toki ollut helpompiakin kausia/vuosia elämässä, enkä ole tajunnut mistä mun ahdistus on ollut lähtöisin. Vuosia hoidin kauppareissutkin sujuvasti, tänä vuonna kotoa poistuminen muualle kuin töihin on sakannut eniten.

Yksin olen turvassa, eikä yksikään hälytyskello soi. 

Siihen vielä päälle "minä ite, ei tartte auttaa" ja mä en pyydä apua, en osaa. Koen että muiden vaivana ei tartte olla, asiat kannetaan yksin.

Mulla on mielenterveydessä kivisempi kausi menossa, et mä en jaksa nähdä sosiaalisiin suhteisiin vaivaa. Tai itseasiassa mihinkään. Energia menee näkymättömyysviitan pitämiseen ja skannerin käyttöön. Tämä sankari ei enää lennä, koska ahdistuspussi painaa tonnin.

Tarttis varmaan levätä, mutta toimeliaisuus pitää ajatukset poissa. 

Kelloa vastaan

Kaipaan sitä, kun ei oletettu että on tavoitettavissa koko ajan. Älypuhelin tuntuu taakalta taskussa, jatkuva muistutus siitä, mitä pitäisi hoitaa. Reagointia asioihin pienellä viiveellä. Wilmaan tulee viestiä jatkuvasti, tuntimerkintöjä, paljon asiaa joihin vastata ja reagoida. Whatsappiin tulee myös kouluasioita, harrastusasioita, nopealla aikataululla. Päivämääriä, tehtävää, kuittauksia. Työpäivän aikana pitäisi olla myös tavoitettavissa. Tuntuu että ihmisiä revitään joka suuntaan, kun kaikki on muuttunut sähköiseksi. Aikaa reagoida asioihin on vähemmän ja monet jutut on huonommin ennakoitu ja suunniteltu.

Omasta kouluajasta on toki 20 vuotta aikaa, mutta raportoitavia asioita koulusta oli vähemmän. Huonosta käytöksestä sai lapun kotiin, ei niin että Wilmasta löytyy merkintä jokaiseen virheeseen, jonka oppilas on tehnyt. Jokaisesta myöhästymisestä ei tullut informaatiota kotiin, vaan jos niitä tuli useampi, niin ilmoitettiin korvaamisesta. Toki on kiva tietää, mitä koulussa tapahtuu, mutta seurantaa päivätasolla en kaipaa. Liian tarkkaa. Tuntuu muutenkin että ajanseuranta on muuttunut tarkaksi. Analysoidaan kaikkea mitä voidaan, kerätään tietoa kaikesta mahdollisesta. Sama koskee työelämää. Sekin on muuttunut sirpaleiseksi. Oli vaihtuvat tarjoukset kaksi kertaa viikossa, sekä isommat tarjouspäivät, jotka kestivät esim. kaksi viikkoa. Nykyisin on pari päivää kestäviä kampanjoita, erätuotekampanjoita, päivän tarjouksia. Pienempiä aikoja ja useammin. Panostetaan vaihtuvuuteen ja uutuuksiin, samaan aikaan jo olemassa olleet kampanjat ovat yhä taustalla. Sirpaleisempaa ja lyhyemmällä varoitusajalla. Tuntuu että saa työelämässäkin nykyisin reagoida lyhyellä varoitusajalla moniin juttuihin. Se työllistää lisää aika paljon, kun kampanjaa ei voi vain tehdä viemällä kamoja myymälään. Siihen kuuluu muitakin työvaiheita.

Samaan tahtiin ei olisi voinut toteuttaa työtä ja arkielämää ennen. Reagointiaikaa oli enemmän ja hommat oli paremmin suunniteltu. En tiedä kuinka esim.harrastustoiminnan viestiminen on tapahtunut aikanaan, minulla kun ei juurikaan harrastuksia ollut. Kai tuli jokin kuukausitiedote postissa tai ne jaettiin mukaan paikan päällä.

Tuntuu että työpäivän päätteeksi alkaa toinen työpäivä, kun tarkistelet saapuneita viestejä sovelluksista, luet Wilmaa ja merkkaat kalenteriin, mihin kaikkeen tulisi osallistua. Siihen päälle kodin arkihommat ja ennakoinnit hankinnoista. Tiedän että voisin heittää puhelimen roskiin, mutta viestit ym. eivät lakkaa olemassa. Raportointi kulkee samalla nopeudella kaikesta, tieto saavuttaisi vain hitaammin. Onks nää ne ruuhkavuodet? Voihan se olla, että valitan aiheetta. En ole onneksi johtavassa asemassa, jolloin puhelin piippaa koko ajan palavereista ja asiakaskontakteista, suunnittelupalavereista ja raportoinneista. Kun sähköisesti tai etänä hoidetaan lähes kaikki. Muistettavaa triplana jos sekään riittää. Päälle mahdollisesti lapsiperhearki jossa puhelin piippaa päiväkodin tai koulun asiaa usein. Sitten ihmetellään jos tulee burnis. Saa juosta kelloa vastaan koko ajan ja tehdä töitä kotonakin.

Ehkä vika on siinä, että olen jatkuvasti tietoinen kaikesta. En pysty sulkemaan aivoja tietoisuudelta, se on automaattista. Kuin tulostusjono johon tulee jatkuvasti lisää asioita, vaikka sulkisin itseni kotiin ja puhelimenkin heittäisin pois. Se uuvuttaa. Olla koko ajan tietoinen ja ajan tasalla kaikesta. Näen sukan nurkassa, jätän sen huomiotta koska teen juuri jotain muuta joka vien huomioni. Sukka on rekisteröity muistiin. Joku kysyy sitä kolmen viikon päästä, ja osaan kertoa nähneeni sen nurkassa. Se on ollut tavallaan unohduksissa, että olisin vienyt sen myöhemmin omalle paikalleen. Näitä ei akuutteja muistikuvia kertyy jatkuvasti muistiin, ne ovat olemassa vaikka en ajattele niitä. Onko nämä äitiaivot, suoritusaivot vai adhd-aivot? Skanneri käy koko ajan enkä saa sitä kiinni. Samaan tapaan luen ihmisiä, en tietoisesti, mutta huomaan asioita. Ennakointi napsahtaa päälle ja tiedän mitä on tulossa. 

Siivosin eilen tarkemmin ja imuroidessa eteisen kaapiston iso alatasolevy liikahti, alta löytyi kaksi sanomalehteä. Kauppalehti vuodelta 1972 ja Itä-Häme vuodelta 1980. Olen asunut ympäri Heinolaa ja oikeastaan melkein joka asunnosta on löytynyt aarteita vuosikymmenten takaa. Kauppalehdestä löytyi kunnon häpeäsivu. Protestilista, johon on kirjattu ihmisten ulosottoasioita, vekselit ja tratat, sekä vararikot. Ne on kirjattu nimellä, paikkakunnalla ja summalla. Ei onnistuisi nykypäivänä.