Hatara pohja

On mulla paskojakin muistoja lapsuudesta. Niihin liittyy kuningas alkoholi ja ihan helvetin vastuulliset aikuiset. Mun mielestä alle kolmivuotiaan paikka ei ole pyöriä keskikaljakuppiloissa äidin kanssa. Ja sit kun kysyy koska mennään kotiin niin aina on vastaus "ihan kohta". Pari minuuttia ja kersan jankkaaminen unohtuu ja "ihan kohta"-fraasi toistuu monen monta kertaa. Näin mulla. Paremmin muistuu mieleen kiveriöstä kännitappelut ja minä istun serkun kanssa makkarissa. Osallisena myös meidän isovanhemmat ja ainakin mun korviin kantautuu puukolla uhkailu, vaikka ilmeisesti tekoihin asti ei päästy. Lähdettiin karkuun mun serkun kanssa keskustaan. Kaksi viis vee pikkunappulaa ja matkaa ihan mukavasti. Keskustassa serkun äidin talossa oleva talkkari soitti meille poliisit.  Sitten oli pitkä tauko koska mulle oli tulossa pikkusisko. Ahtialassa porukat teki kotiviiniä ja siitä riemu repesi. Mankka pauhasi keskellä yötä muun mekkalan kanssa ja valitin siitä etten saa unta. Isäpuoleni veti raivarit turhasta kitinästä.(Oli se mulle muutenkin kohtuuttoman ilkeä ja tuntui että mitä tahansa teenkin tai jätän tekemättä niin se on väärin. Ei olis varmaan saanut näkyä eikä kuulua. Siinä syy miks en uskaltanut edes puhua sille. Ei paljoa ollut luottamusta ihmiseen joka aina huutaa mulle. ) Ja taas tapeltiin mukavasti, musta tuntuu että suht usein illanistujaiset päättyivät tappelemiseen. Eräällä kerralla olin serkkuni kanssa ulkona yhdeksään ja olin unohtanut avaimet kotiin, rapun ovi menee yhdeksältä kiinni. Parvekkeen ovi oli auki ja koitin huudella siitä mutta ilman tulosta. Kukaan ei kuullut ja sisältä kuului musiikki ja meteli. No mentiin yöksi tarhakaverini isälle koska kaveri sattui silloin juuri olemaan hoidossa siellä. Yöllä havahduin siihen että poliisi osoittaa taskulampulla silmiin, eivät kuitenkaan ottaneet mukaan. Aamulla kotiin ja taisin saada arestia ja huudot, vaikka koitin selittää ettei kukaan kuullut vaikka huusin. Eikä kukaan vastannut puhelimeenkaan. Mutta jännää että keskellä yötä muistuu sumuiseen mieleen että lapset ovat jossain. Turha heitä on syyttää koska johonkinhan sitä on yöksi päästävä. Sitä en muista missä siskoni on ollut noina kertoina kun muistan dokaamista ja tappelua. Tuskin hoidossa ainakaan koska yleensä ainoa hoitopaikka oli mummola mutta siellä oli sama meininki. Kaikkein paskinta kaikessa oli aamulla siivota porukoiden jälkiä, se ettei ollut paikkaa mihin mennä pakoon ja ettei voinut luottaa kehenkään tärkeään aikuiseen kun pelotti.Ja se että laspet vedetään niihin riitoihin mukaan. Kyllä mulle kerran sanottiin että tän riidan jälkeen mulla ei joko ole äitiä tai isäpuolta. Reilua eikö vain? Ei mun mielestä ole lasten paikka roikkua vanhempiensa dokausreissuilla mukana tai katsella sitä ördäämistä ja möykkäämistä himassa. Ja porukoiden mielestä mitään ongelmaa ei ole koska pystyy töissä käymään. Sekö sen mittaa? Paskat. No onneksi ei ollut väkivaltaa kuitenkaan uhkailuista huolimatta. Huonomminkin olisi voinut olla. Mut mä en halua Veksille samaa. Ja onneksi mun ei tarvitse enää katsoa sitä, mutta silti, edelleen olen vihainen tästä kaikesta. Ei lapset unohda ja lapsistakin tulee joskus aikuisia.