Ne ovat hienoja hetkiä kun lamppu syttyy. Jäin miettimään miksi turvaudun tuttuun ja turvalliseen yhä enemmän. Palasin vanhaan työpaikkaani, kellun hyvässä olossa. Ympäristö on tuttu ja turvallinen ja osa ihmisistä. Paikkaan liittyy muistoja. Haalin tuoksuja jotka ovat minulle tuttuja ja jotka herättävät muistoja. Pidän pysyvyydestä ja rutiineista. Mutta en ole kyennyt löytämään itselleni kotia jossa tuntisin paikkani olevan. Kyllästyminen aiheuttaa etsimistä, enkä jää asettumaan. Se vaatii vuosia. Tunnen Vierumäen kodikseni paikkana, sekä tämän kadun jolla nyt asun. Tutut hajut, samat ohikulkijat, sama nainen puistelee joka ikinen päivä kodin tekstiilit parvekkeelta. Tuttu ja turvallinen on se avain kaikkeen. Vielä en ole löytänyt punaista lankaa siihen, turvaudunko tuttuihin asioihin enemmän tiettyinä aikoina. Vajoan muistoihin välillä, nykyisin harvemmin kun en enää muista.
Ihmisiin en luota enää tuttuudessa, niissä aikajatkumo särkyy. Ihminen muokkaantuu ajan saatossa eikä liian isoa väliä saa enää kurottua. Se vaatii asioiden rakentamista uudelleen, suhteen rakentamista uudelleen. Siksi on helpompi skipata vanhat ystävät jos yhteinen sävel on kadonnut täysin. Joidenkin kanssa sävel jatkuu pitkästä tauosta huolimatta.
Mitään yksittäistä syytä tuskin on, että haen turvallisuuden tunnetta. Muistan lapsena tunteneeni yksinäisyyttä ja kaipasin niitä hetkiä kun minulla oli hyvä olla. Olin serkkuni kanssa kuin paita ja peppu esim. viikonlopun ajan. Kun hän lähti kotiin, minulle jäi tyhjä olo. Maleksin leikkarilla tuijottamassa paikkoja joissa oli ollut ne parhaat leikit, koitin elää hetkeä uusiksi.
Paras ystäväni muutti pois, tai oikeastaan se jota katsoin kaveripiirissä eniten ylöspäin. Kävivät veljensä kanssa äitinsä luona toisinaan, aika lähellä. Kurkistelin postiluukusta, makasin rappukäytävän portaiden alla odottamassa että joku tulisi avaamaan. Tein niin vielä silloinkin kun näin postiluukusta asunnon olevan tyhjä. Sitä en muista miltä minusta tuntui.
Muutimme Vierumäkeen. Teini-iän kynnyksellä aloin miettiä että olisipa asiat samoin kuin lapsena. Voiko sanoa että 13-vuotiaana iski ensimmäinen ikäkriisi, luopuu lapsuudesta. Inhosin sitä. Paras ystäväni muutti pois kylältä niihin aikoihin. Tunsin yksinäisyyttä ja muistelin asioita ennen ylä-astetta. Toki näimme edelleen koulussa joka päivä, mutta se ei ollut sama asia. Arki oli muuttunut.
En pidä muutoksista.
En ole varma reagoinko toisen ihmisen muuttumiseen, muuttamiseen tai siihen että se asia vaikuttaa omaan arkeeni. Vai kaikkiin. En pidä siitä että suunnitelmiin tulee muutoksia, enkä siitä etten voi katsoa asioita kalenterista. Etten voi hallita kaikkia asioita tai ennakoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti