Kun et kelpaa vanhemmillesi, ikätovereille tai koulumaailmassa sellaisena kuin olet. Vanhemmillesi olet tiellä ja teet kaiken väärin, häiritset kun he puhuvat, olet vaivaksi. Liian vilkas, utelias, äänekäs ja liikaa vailla asioita. Et tule kuulluksi etkä nähdyksi, etkä saa hyväksyntää.
Ikätovereiden mielestä olet omituinen jollain tapaa. Osa haukkuu suoraan, osa leikkii mielummin muiden kanssa. Jäät ulkopuolelle, etkä saa hyväksyntää.
Koulussa homma sujuu juuri niin kauan kuin leikkii mukana sääntöjen mukaan. Opettaja soittaa kotiin jatkuvasti moittiakseen muista asioista, vaikka itse opinnot menevät juuri niinkuin pitää. Osaat homman, mutta omalla tavallasi. Et saa hyväksyntää koska toimit toisin.
Syntyy ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne, sekä huono itsetunto. Et kelpaa edes itsellesi. Se kantaa pitkälle aikuisuuteen jos juurisyitä ei osaa kaivaa. Tässä tuskin on edes kaikki, vaan ne linkittyvät muiden asioiden kanssa.
Suutun jos mielipiteeni tai minut jätetään huomiotta tai minua väheksytään. Tunne on voimakas ja se tulee esiin suhteellisen helposti. Suurentelen myös asioita jotta niillä olisi merkitystä. Haen hyväksyntää. Olen hakenut läpi elämäni hyväksyntää, enkä edes tajua miksi. Mitä mä sillä paikkaan, kun ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne ei sillä täyty. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, koska uskon että lopulta ne ihmiset katoavat. Olen vihainen siitä jo valmiiksi että en tule hyväksytyksi. Jos jonkun kanssa löytyy yhteinen sävel heti ja se kestää niin siinä on potentiaalia ystävyyteen. Silti jossain vaiheessa työnnän sen ihmisen pois kun ei se koskaan soita. Minulla on myös tunne että minua "käytetään". Ei kukaan vilpittömästi ole mun kanssa vain seuran takia. Aina on pakko olla jokin taustasyy.
Etsin jatkuvasti kotia, jotain paikkaa jonka tuntisin kodikseni. Jatkuva muuttaminen ei siihen auta, vaan se vaatii aikaa. Ihmisistä ei ole kodiksi. Ihmiset tulevat ja menevät elämänkaaressa, tunteet muuttuvat ja ihmisetkin muuttuvat. Liian epävakaata kun ei osaa luottaa ihmisten pysyvyyteen. Ympäristöstä on helppo aloittaa muuttamalla se pysyväksi. Ei työpaikan vaihdoksia, eikä muuttamista.
Ystävyyssuhteista minulla on puolisoni ja Satu. Saan vilpitöntä hyväksyntää ja ymmärrystä ja he viihtyvät seurassani. He ovat pitäneet minusta alusta asti ja nähneet kaiken. Ja ystävyys toimii molemminpuolisesti. Loput ihmiset tällä elämänkaarella olivat vain käymässä. Eivät ole soittaneet perään eivätkä kyselleet mitään. Kauniita puheita on kyllä ollut, mutta se on paskaa se. Yhteinen sävel on kadonnut jos sitä koskaan olikaan. Seassa kyllä on muutama puolittainen yritys, mutta he ovat etäisempiä. He ovat ihmisiä joita on kiva nähdä, joiden kanssa on puhuttavaa ja kuulumisten vaihto on molemminpuolista. Mutta he eivät ole nähneet paskempaa puoltani. Yhteinen sävel on olemassa mutta en tiedä jäävätkö he.
Perheelleni en puhu pahasta olostani ja tyhjyydestä. En puhunut lapsena, teininä enkä edelleenkään. Minusta tuntuu että he eivät tunne minua. Mutta on siitä puhuttu että mun sisäiseen maailmaan ei pääse. Kyllä pääsee jos malttaa kuunnella. Aikuisten on vain hankala pysähtyä kuuntelemaan lapsiaan, eivätkä lapset välttämättä osaa pukea sanoiksi itseään ja ajatuksiaan.
En tiedä mistä lähtisin liikkeelle. Että joskus ulkopuolisuuden tunne hellittäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti