Mmm. Voin samaistua.
On tosi vaikea uskoa että tässä elämässä löytyy oikeasti ketään joka näkee asiat samoin silmin. Sosiaalinen piiri kaventuu yhä enemmän. Eikä mulla riitä motivaatio alkaa etsimään tai odottelemaan että jostain taiannomaisesti putkahtaisi ihmisiä jotka osaavat nähdä pääni sisälle. Puoliso pääsee tarpeeksi lähelle mutta silti jää aika kauas. Me nähdään maailma hyvin eri tavalla,
vaikka haasteet arjessa ovat samankaltaisia.
Pohdin mielessäni luokkakokousta. Aloitin ala-asteen Myllypohjan koulussa 1994. Rehellisesti en muistele ketään lämpimästi. Tuntuu että siitä on edelleen liian vähän aikaa että haluaisin tavata näitä ihmisiä, muutoin kuin näyttääkseni keskisormea. Sama kuvio toistuu.
On ollut parempiakin ajanjaksoja. En ole arjen lisäksi jaksanut motivoitua mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti