Minulla on jokin fiksaatio vanhoihin asioihin, muistoihin. Ne voivat olla omia tai ne voivat olla jonkun toisen. Imen tietoa siitä millaista on ollut joskus. Olen kiinnostunut nuorisokulttuurista 70, 80 ja 90-luvulla. Tämä muistojen haaliminen alkoi kun olin teini-ikäinen. Muistelin alkuun lapsuuttani, vaikka olin itsekin lapsi. Kuuntelin teininä mielelläni vanhempien ihmisten muistoja siitä, millaista oli olla lapsi ja nuori. En tiedä vaikuttiko tämä fiksaatio miesvalintoihini, seurustelin joka kerta lähes 10 vuotta vanhempien kanssa. Vai oliko pelkkää sattumaa, kukapa sen tietää. Mutta heille oli kertynyt tarinoita jo siitä ajasta jota itse elin parhaillaan. Omanikäiset elivät samaa elämää kuin minä, samassa ajassa, eikä siinä ollut mitään jännää. Tämä pätee ainoastaan ihmisiin jotka ovat minua vanhempia, viisi vuottakin riittää ratkaisevasti muuttamaan kokemusta siitä millaista on ollut olla nuorisoa.
Nyt olen jo sen verran vanha että minulla itselläni on muistoja kerrottavana. Pidän toki edelleen minua vanhempien ihmisten tarinoista. Minä elän nostalgiasta, rakastan vanhoja mainoksia, 2000-luvun alun vaatteita, musiikkia vuoteen 2005.
Elän myös vahvasti nenäni kautta, tuoksut tuovat muistoja. Kevät, sade, märkä asfaltti ja siinä eri vivahteita mullasta ja kastemadoista. Leikattu nurmi ja kaksitahtibensiinin tuoksu, moottorisahauksen haju, näitä riittää. Koen usein että kukaan ei jaa tätä sisäistä maailmaani. Tulee olo monesti, että "taasko se kaivelee jotain vanhoja?" Mutta se on mukavaa, enkä aio lopettaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti