Toisinaan tulee olo että on yksin. Kaikkien päänsisäisten asioiden kanssa. Omat tunteet (joita on paljon) kasvavat niin isoiksi että niitä on vaikea käsitellä.
Sitten on niitä pikkupikku asioita, joita kuvittelen, ettei kukaan muu edes koe. Mä olen viime aikoina löytänyt ADHD/ADD/Nepsy-ryhmistä paljon meemejä niistä pikkuasioista. Joiden kanssa luulin aina olevani yksin.
Siltikään se yksinäisyyden tunne ei ole kadonnut.
Koen että nyt mulla on lupa puhua siitä kun aivot toimii eri tavalla. Olla osa sitä ryhmää. Kuulua johonkin.
Lääkitys ei ole vaikuttanut muistiini, ajantajuuni tai siihen etten vaipuisi jumitukseen. Turhaudun vähemmän, jaksan odottaa vuoroani, pysyn hereillä, saan tartuttua toimeen paremmin. Pään sisus tuottaa juoksua ihan tavalliseen tapaan mutta en lähde jokaisen sivuajatuksen perään, sillä ajatuksella että unohdan jos en heti tee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti