Kuvainnollinen yksinäisyyden tunne. Löysin Pixarin lyhytpätkän joka kuvaa aika hyvin omia tuntemuksia. Näen omaa lapsuuttani ja näen omat lapseni. Näen itseni käyttäytyvän kuin pätkässä oleva isä. On niin väärin syyllistää lasta ominaisuuksistaan. Lapsena moni asia on niin ihmeellinen ja innostuksen pikkujutuista näkee kauas. Näkee asiat toisin. Joillain ihmisillä se kyky säilyy aikuisuuteen, valitettavasti suurimmalla osalla se sammuu ja katoaa. Tulee aikuisuus. Se on mun mielestä beigeä ja harmaata, kulmatonta ja tylsää. Kuinka moni näkee ilmassa leijuvia pölyhiukkasia, rakoja kivissä ja haistaa ilmassa muutakin kuin tehtaanpiiput. Sisustussilmää mulla ei ole, mutta yksityiskohdille on.
Muutenkin mun mielestä lapset eivät ole luonnostaan pahoja eivätkä juonikkaita. Tapoja toimia oikein pitää opetella. Ei mun poikakaan tahallaan ole nirso tai haluton pukemaan tiettyjä vaatteita. Lapsen ahdistus tulee eri tavoin esiin kuin aikuisella. Aikuinen osaa sanoittaa sen (yleensä) paremmin. Onhan toki niitäkin aikuisia jotka eivät osaa käsitellä omia tunteitaan tai puhua niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti