Muistan yllättävän vähän asioita sen jälkeen kun täytin 25. Voi oikeasti jo sanoa että kymmenen vuotta on kadonnut johonkin pimiöön. En tiedä paraneeko tilanne muistamisen kannalta ennalleen.
Erkaantuminen läheisistä syvenee. Yhteiset asiat, muistot sekä se jokin punainen lanka joka meitä on yhdistänyt on lähestulkoon olematon. Ei minusta tunnu enää että puhumme samoista asioista. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään sanottavaa tai asioita joita olisin halunnut jakaa. En ole surullinen siitä että ihmissuhteet hiipuvat pois. Ne tuovat velvollisuuksia jollain tapaa. Myös työ, parisuhde ja moni muu elämän osa-alue tuovat velvollisuuksia. Jostain syystä sosiaalisten suhteiden velvollisuudet tuntuvat minusta eniten raskailta. En osaa sanoa koska uteliaisuuteni muita ihmisiä kohtaan lakkasi.
Saattaahan se olla niinkin että aiemmin helppoja ystävyyssuhteita varjostavat nykyisin aikuiselämän murheet. Ne ovat raskaampia kuin teinidraamat. Ilo on kadonnut. Muistot olivat kalliita ja niitä oli kiva puida, mutta ne hiipuvat mielestäni ja niiden tärkeys on kadonnut. Jaoin muistoja ihmisille aikani mutta ne hiipuvat. Enkä usko että monikaan jaksaa välittää vanhoista asioista.
Vakavuuden parru kasvaa perseessäni. Tosin kun tällä pallolla kulkee ja seuraa ihmisten toimintaa niin vähemmästäkin hymy hyytyy. Luulin että kun laitan lääkityksen tauolle niin huumori löytää takaisin elämääni ja minusta tulee taas spede.
Ei. Parin viime vuoden aikana pääni sisällä on tapahtunut jokin prosessi. Olen vakavoitunut enkä halua enää jakaa asioita. Ehkäpä ne turhat asiat alkavat karsiutua pois itsestään. Niinkuin somen käyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti