Mä en koskaan kuvitellut että nostalgia poistuisi mun hyperfiksaatioista. Se on kulkenut mun kanssa siitä asti kun olin 13-vuotias. Ehkäpä se koskee oman elämäni nostalgiaa, mutta ysäri ja kasari innostavat mua edelleen aika paljon. Ilmiöt jotka niillä vuosikymmenillä olivat. Omissa muistoissa killuminen alkaa hiipual mutta ei estä kaivelemasta aiempien vuosikymmenten ilmiöitä.
Mieltymys punaisiin hiuksiin ja muuhun siihen liittyvään aineistoon on hyperfiksaationa varmaan yhtä vanha kuin nostalgia. Sitä hetkeä en kyllä muista koska tulin asiasta tietoiseksi.
On ollut parempi olo nyt. Pipo on vähemmän kireällä. Samaan aikaan tilalle on tullut tietynlainen välinpitämättömyys. Ehkä on parempi, kun katsoo juttuja läpi sormien niin pipo ei kiristy niin paljoa.
Tuntuu niin vanhalta. Mä en saa puettua sitä sanoiksi. Sen huomaa musiikista. Mulla on paljon musiikkia mielessä jotka on vuosilta 2006 ja sitä ennen. Just äskenhän mä olin 19. Luokkakaverit ovat vanhettuneet, lempibändien jäsenet ovat vanhettuneet,paljon.
Veikon syntymästä on kohta kymmenen vuotta ja sehän oli vasta äsken. Peilikuva kertoo ihan muuta. Mä olen kohta 40. Viiden vuoden päästä. Mä täytin vasta äsken 30, se oli ihan just.
35v. Ei vittu. Tiedän että kaikki vanhenee, mutta koska mulla on olematon ajantaju niin se iskee yhtäkkiä. Kuin märkä rätti naamaan. Kymmenen vuotta on kulunut hupsistakeikkaa. Mun ikäisethän on niitä aikuisia ihmisiä. Mun mielestä -75-79 syntyneet on aina kolmissakymmenissä ja itse on parikymppinen. Se ei kyllä täsmää todellisuuden kanssa. Kolmi ja nelikymppisyys oli niin kaukaisia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti