evvk

Kello on 16.00, vasta nyt olen saanut itsestäni irti edes jotain. Motivaatiota mihinkään ei löydy vaikka kaivaisi Kiinaan asti. Ainoastaan sängyssä makaamiseen ja nukkumiseen. Tunnistan olon. Samanlainen kuin ryyppäämisen jälkeen, kun krapula on kaikonnut jo kropasta. Mutta pään sisään jää harmaa massa, eikä mikään kiinnosta pariin viikkoon. Nyt on vain harmaa massa pään sisällä, ilman ryyppäämistä. Se on huolestuttavampaa. Masennus haisee kilometrien päähän (vaikka hajuaisti ei edelleenkään toimi).

Hajuaisti kadoksissa

Sairastuin viikko sitten. Keskiviikkona kuumetta ja sen jälkeen ei mitään,  korkeintaan väsymystä. Toissapäivänä  hävisi haju ja makuaisti. Ihmettelin sitä kun työkaveri tuumasi pukuhuoneessa voivan taas ilmaa leikata kun paska haisee. Mun nenään tuli ihan aavistus jotain viemärintuoksua. Mutta tiedän sen leikattavan hajun, hyvä ettei tule kakomisreaktio. Mun ainoa pelko on, että tästä jää pysyvä tila. Samalla pyyhkiytyy ihan järjetön määrä asioita, joita mä en voi kokea enää. Kaikki tuoksumuistot sen lisäksi. Mulla oli aiemmin supernenä.

Just kerkesin saamaan käsiini avaamattoman pullon Dalimaniaa. Tiedän kyllä kelle antaa sen,mikäli hajuaistini ei enää palaa. 

Sanomattakin selvää, että syöminen on ollut vaikeaa. Sekä stimulanteista johtuen, että nyt siitä kun ruuassa on pelkkä koostumus mutta ei makua. Tuntuu suoraan sanottuna ihan vitun kurjalta. En edes tiedä miltä mun laittama ruoka maistuu. Mulla ei ole makumuistia.

Mut ainakin syömisen pitäis sinänsä olla helpompaa kun ei tartte ajatella makua. Kauheemmatkin sapuskat menee. Ei  tule ahdistusta siitä kuinka paskalle haisee, kun ei itse tajua.

Muutenkin on viime aikoina ollut kovin mustia ajatuksia maailmasta. Maailma on rikki. Aina pitää yrittää tavoitella enemmän ja enemmän voittoa. Sitte itketään kun lompakkoon ei kilahtanut normi miljoonan sijasta kuin 950 tonnia. Kehityshän oli miinusmerkkinen yhhyyy.

Jos se puuttumaan jäänyt 50 tonnia näkyy arjessa radikaalisti niin saa olla aika kallis maku.

-

Kestosuosikki "kuplat". Mulle avautui miksi on tiettyjä kestosuosikkeja joista jaksan puhua ja innostua loputtomiin. Dopamiini. Musiikki vaikuttaa välittömästi, nostalgia kaikella tapaa, kosmetiikka.Sitten on  ohimenevät "kuplat". Innostukset ja projektit jotka kestävät hetken. Harvemmin innostun enää toista kertaa samasta asiasta. Kestosuosikit tekevät poikkeuksen. Onneksi muistoja ja nostalgiaa kertyy koko ajan lisää kun aika kuluu. Nostalgia ponnahti suosikikseni kun olin 13-vuotias.  Tosin en osannut edes ajatella miksi haaveilin niin paljon aikamatkailusta ja innostuin kaikesta menneestä.

Myyviä kiiltokuvia

Yksi syy misantropiaan on ihmisten käytös.  Moni asia on ristiriidassa pääni ja maailman välillä. Ihmiset puhuvat kauniita asioita ja kampanjoivat luomun puolesta, kiusaamista vastaan, lasten oikeuksien puolesta jne jne. samaan aikaan kiiltokuva romuttuu toisesta päästä.

Hyväntekeväisyysjärjestöissä pyörii rahaa ja murto-osa päätyy asianomaisille, hupsista vaan. Luomukriteerit näyttävät paperilla kivalta ja kuluttaja ostaa itselleen paremman mielen, ohoppista. Kampanjoidaan koulukiusaamista ja työpaikkakiusaamista vastaan, samaan aikaan aikuiset ihmiset syljeksivät kadulla päälle ja huutelevat *tun  homoa, horoa, vammasta, läskiä etc. "Menisit hoitoon", "Saunan takana on tollasille tilaa". Somessakaan ei osaa aikuinen ihminen käyttäytyä. Vähän kun nousee tunne pintaan niin ollaan valmiita lähettämään eri mieltä oleva paloiteltuna Timbuktuun matka-arkussa tai vähintään Siperiaan junalla. Se on vissiin ihan okei.

Kaikelta hyvältä putoaa pohja. Tekopyhyyden juhlaa. Kyllä mä haluaisin uskoa hyviin asioihin, mutta samaan aikaan näen ympäröivässä maailmassa jotain ihan muuta.

Saako kuulua johonkin?

Toisinaan tulee olo että on yksin. Kaikkien päänsisäisten asioiden kanssa. Omat tunteet (joita on paljon) kasvavat niin isoiksi että niitä on vaikea käsitellä.

Sitten on niitä pikkupikku asioita, joita kuvittelen, ettei kukaan muu edes koe. Mä olen viime aikoina löytänyt ADHD/ADD/Nepsy-ryhmistä paljon meemejä niistä pikkuasioista. Joiden kanssa luulin aina olevani yksin.

Siltikään se yksinäisyyden tunne ei ole kadonnut.

Koen että nyt mulla on lupa puhua siitä kun aivot toimii eri tavalla. Olla osa sitä ryhmää. Kuulua johonkin.

Lääkitys ei ole vaikuttanut muistiini,  ajantajuuni tai siihen etten vaipuisi jumitukseen. Turhaudun vähemmän, jaksan odottaa vuoroani,  pysyn hereillä, saan tartuttua toimeen paremmin. Pään sisus tuottaa juoksua ihan  tavalliseen tapaan mutta en lähde jokaisen sivuajatuksen perään, sillä ajatuksella että unohdan jos en heti tee.