Ajatuksia ihmisistä. Mä en ole koskaan pitänyt snobeista, enkä pappa betalar-osaston ihmisistä. Syynä ylimielinen ja epäkunniottava käytös. Lukioaikanani suuri osa siellä olevista edusti tätä ihmisjoukkoa. Se näkyi asenteissa ja puheissa. Aikuiselämässä olen törmännyt myös näihin ihmisiin jotka määrittelevät tapaamishetkellä toisen statuksen ammattinimikkeen tai opintojen perusteella. Se muuttaa käytöksen halventavaksi ja ylimieliseksi jos olet asteikossa alempi. Entisaikaan tittelellä on ollut merkitystä koska oli luokkajakoa ja kaikilla ei ollut mahdollisuutta korkeisiin kouluihin. Ei se mun mielestä ole enää nykyaikaa. Pitkät opinnot eivät takaa yhtään mitään, kilpailu on kovaa. Mun päähän ei vain mahdu miksi pitäisi juosta rahan ja titteleiden perässä. Tuleeko parempi itsetunto, lisää auktoriteettia vai mitä? Mulla ei ole kunnianhimoa juurikaan, ehkä se on osasyy ymmärtämättömyyteen.
Mun päässä kaikki ihmiset ovat samalla viivalla taustoista riippumatta, näin karkeasti arvioiden. Jako syntyy toisen ihmisen käytöksen perusteella. Siitä minkätyyppistä halventamista toinen harrastaa ja onko kunnioitusta muita kohtaan. Auktoriteetti pitää ansaita. Kunnioitus muita kohtaan pitäisi olla jokaisella ihan peruskäytöstavoissa. Sen ei pitäisi riippua ammattitittelistä tai lompakon paksuudesta.
Kotona kuultua: Pitää opiskella. Pitää käydä töissä. Opiskele pitkään niin sun ei tartte mitään paskaduunia tehdä. Mulla oli muutamia ehdotuksia siihen mikä olisi kiinnostanut, mutta vastaus oli heti että "ei ainakaan sitä kun on niin huono palkka. Ei sitä, eikä sitä eikä tota. Mutta miten olis farmaseutti? Tää käy, tää on meidän valitsema. Koin ahdistusta ammatinvalinnoista miellyttääkseni vanhempiani, töitä pitäis tehdä mutta ei mitään paskaa. Esimerkin voimaa ei pidä aliarvioida, taloudessa oli kaksi aikuista joista toinen inhosi työtään ja toinen asui töissä. Hampaat irvessä vuodesta toiseen. Päädyin tekemään töitä ja opin työmoraalin kotoa. Tunnen itseni arvottomaksi jos en tee töitä.
Lopputuloksena menin töihin, joihin pääsin lukion jälkeen, koska töissä tarttee käydä. Oli riittävää että vanhempieni suut pysyivät kiinni. Ajan myötä paine opiskella ja löytää hyväpalkkainen työ poistuivat. Vain sillä oli lopulta merkitystä, että palkka on minulle riittävä ja se että pidän työstäni. Palkan tai työn ei tarvinnut miellyttää vanhempiani eikä ketään muutakaan.
Tästä muistin erään tapauksen joka sivuaa puolison näyttämisenhalua. Aikoinaan ex- puolisoni ei kehdannut tulla autoni kyytiin, koska se oli hänen mielestään ihan kamala rousku. Ja joku voi nähdä hänet kyydissä. Autoni oli punainen Toyota Corolla vm-90, ihan hyväkuntoinen ja tosi vähän ajettu. Herra osti silloin ulkokuorestaan hienon auton jossa oli pikkuvikoja. Nykyisin on jo rouskumpi malli kelvannut ja sillä kehtaa ajaakin. En tiedä mikä vika Corollassa oli silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti