21.4.2018

Viestintäongelmia?

Mulla on taas ihmettelyä nykymaailmasta. Viestintä kehittyy, informaatiota pukkaa tuutin täydeltä. Mä en kestäisi jos puhelin piippaisi jatkuvasti jotain faceviestejä, whatsappia ja muita viestintäsovelluksia. Olen kuullut että puhelimeen ei enää reagoida, eikä siihen vastata. Tavallaan ymmärrän ja tavallaan on tosi outoa. Puhelin on vastaamista varten, niin mulle opetettiin. Mut jos koko ajan piippaa niin ei enää jaksa. Oikeat viestit hukkuvat informaatiotulvan alle. Ihmiset eivät keskustele, vuorovaikutustaidot katoavat. Mun mielestä on outoa kun ei vastata, vaikka viestit on nähty. Vaikka kyse olisi vastata kyllä tai ei. En ole tottunut sellaiseen vastaamattomuuteen.

20.4.2018

It's two months since you departed to the journey to the unknown.
And it will take way much more time to even find a way to settle this fact in my mind and heart.
It's very surreal feeling that we can't talk anymore.You treated your friends with kindness. I miss you.

17.4.2018

Miksi nostalgia innostaa?

Nykyaika on kumma paikka. Musiikki outoa, vaatteet outoja, ihmisten puhe outoa jne jne. Mä innostun eniten vaatteista joita on saanut 2000 luvun alussa eli ennen vuotta 2010. 2001 ja 2002 ei ehkä nappaa ihan. Mut mitä mä teen kun kenenkään arkistojen kätköistä ei enää löydy Onlyn bootcutteja joissa olisi matala vyötärö. Mielleyhtymä monella on varmasti matalan vyötärön päällä röllöttävä vatsamakkara kyseisistä ajoista. Juu eihän se kaikkia imarrellut, eikä imartele minuakaan mikäli farkut ovat liian pienet. Lainasin kirjastosa kirjan jossa käsitellään nuoruutta. Siinä mainittiin että ihminen innostuu eniten asioista joita on tehnyt parikymppisenä. Silloin tunne-elämä on vielä aaltoilevaa ja intensiivistä. Musiikki ja sen ajan asiat nostattavat samoja tunteita. Mulle käy just niin. Mä en elänyt ysärillä teini-ikääni mutta kuuntelin ysäriä teiniajoista lähtien. Siksi se varmaan onkin tärkeää ja innostavaa.

13.4.2018

Tarinoita ahdistuksesta

Tarinoita ahdistumisesta ja jännittämisestä. Se on aika hallitsevaa mun elämässä, se on kuin aaltoliikettä. Nyt on vaikeampi kausi ja on ihan fyysisiä oireita kropassa ahdistuksesta johtuen. Mietin että jos jännitystilat jatkuvat pitkään niin oireilu alkaa. Se on erilaista kuin stressin aiheuttama unettomuus ja sydämen hypähtely. Jännittää kun poistun kotoa, kouluun, kauppaan tms. Hikoilen kuin sika ja rinnan päällä tuntuu kummalta. Adrenaliinilta. Jännitän autolla ajamista, meille tulevia vieraita, ihan tyhmiä asioita, niissä ei ole mitään järkeä ja ne paisuvat järjettömiin mittoihin. Säpsähtelen ovenkahvan kolahdusta, äkkinäisiä huudahduksia, riitelyn ääniä rapussa. Hallelujaa ei ole koskaan ollut paniikkikohtausta. Ei käy kateeksi niitä joilla on, nytkin on jo ihan tarpeeksi jännää. Ajattelin että jännityksen taso korreloi sosiaalisuuden kanssa. Nyt kun on ollut hiljaisempaa pitkään niin on pahempaa lähteä ulos. Mutta ei se ihan niin yksioikoisesti mene. Mietin että unohtelu ja "kujaisuus" koulussa voisi johtua jännittämisestä. Se ei selitä hitautta ja kyvyttömyyttä seurata asioita pidempään. Nukahtelua ja vajoamista ajatuksiin. Ei mua aina ole ahdistanut ja jännittänyt kaikki mutta hidas ja passiivinen olen ollut aina. Hajamielinen, myöhässä, tavarat hukassa, sosiaalisesti surkastunut. Tunneälykin on aika surkea. On tosi hankala tutustua kehenkään, enkä tiedä johtuuko se kiinnostuksen puutteesta vai siitä et mä en keksi mitään sanottavaa. Ehkä molemmista. Huomaan natsaavat ihmiset aika nopeasti ja sitten tutustuminen on helppoa, sanatkin tulevat kuin itsestään. Mietin lääkärivaihtoehtoa jännityksen hoitamiseen, mutta se vaatis varmaan terapiaan menoa myös koska mulla olis syitäkin mennä. Psyykkeeseen en kajoaisi lääkkeillä vaikka houkuttelevalta se tuntuu, kun kaikki olis tasapaksua ja rennompaa. Mä ilahdun ja liikutun tosi pienistä asioista kuten musiikki ja vaikkapa luonto. Ne ilot olis silloin multa pois vaikka ahdistus olisikin poissa, enkä tiedä onko se sen arvoista. Tuun kumminkin toimeen tän asian kanssa vaikkakin välillä nihkeämmin. Oon ihmisenä sellainen joka asiasta huolehtija ja on vaikea päästää irti siitä.

18.3.2018

Chasing snowflakes

Tuntuu että kevättä varjostaa raskas verho. Joulusta asti ollut sairastelukierre on syönyt voimia enkä ole ollut näin väsynyt aikoihin. Lisääntynyt valoisuus on ajanut aivot varmaankin johonkin shokkitilaan ja käsky on vetää peittoa korviin vaikka ulkona on ihan mieletön keli. Mä en vain jaksa innostua yhtään koska väsyttää. Fiiliksiä laskee myös se että menetin ystävän ja tieto tuli aivan puun takaa, odotin että tapaamme tulevana kesänä. On vaikea käsittää että emme tapaa enää koskaan. Mieleen on palannut kaikennäköistä vuosien varrelta. Päällimmäisenä kyky nähdä maailma toisin ja yksityiskohtia joita muut eivät näe. Mä en ole koskaan tuntenut ketään niin visuaalisesti/taiteellisesti lahjakasta ihmistä kuin Mikko. Sairastelun takia harrastuskin on ollut tauolla kauan, sain viimein vaihdettua X-poleni pienempään 45 milliseen. Ranteet ja käsivarret eivät luultavasti tee enää kuolemaa lämmittelyjen jälkeen, eikä tankoa tarvitse puristaa ranne ylikäännettynä. Päänsärky kuittaa -_-

14.1.2018

Kännykän kehityshistoria milleniumina.

Sitä on elänyt jännän vaiheen teini-iässään kännyköiden suhteen. Silloin oli jotain alkeellisia kännyköitä 2000-luvun taitteessa ja palveluihin kuului känttyjä soittoaaniä sekä logoja. Kännykkää ei ollut edes kaikilla. Kaikki kävi nopeasti. Telkkarista tuli paljon mobiilipalvelumainoksia ja erilaisia palveluntarjoajia (mieleeni tuli GoMobile ja DjEsko) Sitten tuli simpukkapuhelimien aikakausi ja soittoäänet vaihtuivat polyfonisiin, taustakuvat ja logot värillisiin ja liikkuviin. Sen jälkeen putosin kärryiltä, en edes muista koska on tullut ensimmäinen alkeellinen älypuhelin. Kuulun edelleen niihin joilla on alkeellinen kännykkä ja digikamera. Tavallaan jäin teini-iässäni taitekohtaan jossa on ollut molempia malleja kännyköistä, sekä alkeellinen malli sekä älypuhelin. Minua ennen tulleella sukupolvella ei ollut kännyköitä ja jälkeeni tulleet eivät välttämättä tiedä muista kuin älypuhelimista.

13.1.2018

Syklejä

Loma meni univelassa ja hälinässä. Oli aika tapahtumarikas joulu, eikä ne tapahtumat kauhean kivoja uutisia olleet paitsi yksi. Lomaan sisältyi syntymää, kuolemaa ja läheltä piti. Musta on mukavaa huomata kuinka pienetkin asiat voivat olla liikuttavia. Tuntuu että nuorempana olin kuin kivi. Ja sitten kun ahdistuin liikaa niin oli pakko ottaa nappia jotta olisin kuin kivi. Musta on tullut ihan hirvee itkupilli, jokainen asia on niin ihanaa tai paskaa tai muuten tunteita herättävää. Mietin koulumaailmaakin ja edelleen tuntuu et meinaan jäädä ulkopuolelle. Mulla on ajatus että jään kumminkin kun aiemminkin jäin, ylä-aste oli poikkeus.  Tavallaan mä en edes halua tutustua kehenkään, koska tutustumisvaihe kestää pari vuotta. Sitten koulu on ohi ja me ei nähdä enää tai yhteydenpito jää. Tai sit tuntuu paskalta lähteä täältä kun on saanut hyvän ystävän. Mä en uskalla. Mietin sitäkin et mä en halua tuhlata aikaani ja energiaani ihmisiin jotka olis vaan käymässä tässä elämässä, niitä on ollut aika monta vaikka kuvittelin että aika ei erota. Kyllä se erottaa ja sinä aikana ihmiset muuttuu. Mä jään siihen hetkeen kun tiet ovat eronneet ja rakoa on vaikea kuroa umpeen kun tietty raja ylittyy. Tottakai sisäistäminen vie aikaa ja on mahdollista tutustua uudelleen, mut onko se sen arvoista? Ja haluan uskoa et jokaisella ihmisellä on ollut tarkoitus mun elämässä, oli se sitten pysyvää tai sellainen ihminen joka käväisi joskus. Tutustumisasiaa on kyllä aika turha puida tulevaisuuteen käy miten käy, jollain tasolla se jarruttaa tutustumista. Ens kesänä olis Nightwishin keikka Lahdessa. Jotenkin ollut hiljaiseloa koko bändin seuraamisen suhteen. Tykkään kaikesta materiaalista ennen Anettea. Tulee tuulahdus parikymppisyyttä niin kaukaisista ajoista. Muistan vielä sen hetken kun Tarja sai kenkää. Istuin Jepen sohvalla jossain päin hesaa ja katoin sivusilmällä maikkarin uutisia, sit se uutinen tuli. Pari minsaa myöhemmin 3510 piippas ja Mandilta tuli viesti että oonko kuullut jo mitä tapahtui. Nauroin aiemmin viime vuonna dokkarille jossa Take Thatin fanit itkivät kun bändi hajosi, ei ehkä olis pitänyt. Itse olin maikkarin uutisten jälkeen vihainen, surullinen ja hämmentynyt ja vaikka mitä. Koko myrskyn laajuuden on käsittänyt vasta jälkikäteen ja se on käsitelty. Nightwish Tarjan aikana on kaunis muisto, eikä enää tunnu katkeralta. Jotenkin teiniminäni kuvitteli sen olevan ikuista ja bändin pysyvän aina samanlaisena. Olin intopinkeenä kun kuulin että juhlajulkaisuun kuuluu paitoja. Olen kironnut että kultaisella ysärillä ei tunnettu naisten bändipaitoja, eikä Oceanbornin  aikaisia paitoja juurikaan ole saatavilla. Olisi kiva nähdä kaikki bändin viralliset paidat rivissä ensimmäisestä uusimpaan. Mulla on tapana jämähdellä aikasykleihin menneessä. Jos mä joskus sisäistäisin sen että ainoa pysyvä asia elämässä on muutos ja se vie eteenpäin.

Ulospääsyä risukasasta

Tankoilun aloitusta uusiksi... Pitkä ja kivinen tie, motivaation kaivuuta Kiinasta asti. Ensin tangon "huolto" eli pesu ja osien s...