Syklejä

Loma meni univelassa ja hälinässä. Oli aika tapahtumarikas joulu, eikä ne tapahtumat kauhean kivoja uutisia olleet paitsi yksi. Lomaan sisältyi syntymää, kuolemaa ja läheltä piti. Musta on mukavaa huomata kuinka pienetkin asiat voivat olla liikuttavia. Tuntuu että nuorempana olin kuin kivi. Ja sitten kun ahdistuin liikaa niin oli pakko ottaa nappia jotta olisin kuin kivi. Musta on tullut ihan hirvee itkupilli, jokainen asia on niin ihanaa tai paskaa tai muuten tunteita herättävää. Mietin koulumaailmaakin ja edelleen tuntuu et meinaan jäädä ulkopuolelle. Mulla on ajatus että jään kumminkin kun aiemminkin jäin, ylä-aste oli poikkeus.  Tavallaan mä en edes halua tutustua kehenkään, koska tutustumisvaihe kestää pari vuotta. Sitten koulu on ohi ja me ei nähdä enää tai yhteydenpito jää. Tai sit tuntuu paskalta lähteä täältä kun on saanut hyvän ystävän. Mä en uskalla. Mietin sitäkin et mä en halua tuhlata aikaani ja energiaani ihmisiin jotka olis vaan käymässä tässä elämässä, niitä on ollut aika monta vaikka kuvittelin että aika ei erota. Kyllä se erottaa ja sinä aikana ihmiset muuttuu. Mä jään siihen hetkeen kun tiet ovat eronneet ja rakoa on vaikea kuroa umpeen kun tietty raja ylittyy. Tottakai sisäistäminen vie aikaa ja on mahdollista tutustua uudelleen, mut onko se sen arvoista? Ja haluan uskoa et jokaisella ihmisellä on ollut tarkoitus mun elämässä, oli se sitten pysyvää tai sellainen ihminen joka käväisi joskus. Tutustumisasiaa on kyllä aika turha puida tulevaisuuteen käy miten käy, jollain tasolla se jarruttaa tutustumista. Ens kesänä olis Nightwishin keikka Lahdessa. Jotenkin ollut hiljaiseloa koko bändin seuraamisen suhteen. Tykkään kaikesta materiaalista ennen Anettea. Tulee tuulahdus parikymppisyyttä niin kaukaisista ajoista. Muistan vielä sen hetken kun Tarja sai kenkää. Istuin Jepen sohvalla jossain päin hesaa ja katoin sivusilmällä maikkarin uutisia, sit se uutinen tuli. Pari minsaa myöhemmin 3510 piippas ja Mandilta tuli viesti että oonko kuullut jo mitä tapahtui. Nauroin aiemmin viime vuonna dokkarille jossa Take Thatin fanit itkivät kun bändi hajosi, ei ehkä olis pitänyt. Itse olin maikkarin uutisten jälkeen vihainen, surullinen ja hämmentynyt ja vaikka mitä. Koko myrskyn laajuuden on käsittänyt vasta jälkikäteen ja se on käsitelty. Nightwish Tarjan aikana on kaunis muisto, eikä enää tunnu katkeralta. Jotenkin teiniminäni kuvitteli sen olevan ikuista ja bändin pysyvän aina samanlaisena. Olin intopinkeenä kun kuulin että juhlajulkaisuun kuuluu paitoja. Olen kironnut että kultaisella ysärillä ei tunnettu naisten bändipaitoja, eikä Oceanbornin  aikaisia paitoja juurikaan ole saatavilla. Olisi kiva nähdä kaikki bändin viralliset paidat rivissä ensimmäisestä uusimpaan. Mulla on tapana jämähdellä aikasykleihin menneessä. Jos mä joskus sisäistäisin sen että ainoa pysyvä asia elämässä on muutos ja se vie eteenpäin.