Hmm.... En osannut ajatella että Concerta olisi ollut syy pahaan olooni. Olen syönyt sitä kolmisen vuotta ja huomannut sivuoireet suhteellisen helposti. Muutos pahempaan on tullut pikkuhiljaa, lopulta mielenterveyden pikajuna oli kiihtyvää tahtia matkalla pimeyteen.
Hälytyskellojen olisi pitänyt soida siinä vaiheessa kun en innostunut enää mistään, edes niistä asioista joista olen ollut innostunut vuosia. Jäätävä tupakanhimo hyppäsi ihan puskista kuukausi sitten, samoin pakonomainen tarve syödä kynsiä. Kynsiensyömisen ymmärrän, se on piintynyt tapa joka tulee esiin isompien muutosten edessä. Esim.muutto laukaisee tavan, mutta se häviää n.kuukaudessa muuton jälkeen. Nyt se tuli ihan puskista.
Oli muitakin oireita. Kasvojen nykiminen, sormien nykiminen, vainoharhaisuus, yöunien häiriintyminen, ruokahalun puuttuessa ruuanlaittokin oli ekstravaikeaa. Lievää vainoharhaisuutta oli jo ensimmäisenä vuonna kun lääkettä söin, mutta tiedostin asian. Taukojen pitäminen oli vaikeaa koska väsymyksen sietäminen on hankalaa. Se kestää n.viikon ja sitten vireystila palaa normaaliksi. Totuin siihen että kykenen suorittamaan asioita koko hereilläoloaikani tehokkaasti kun harhaantuminen jää aivosumu jäivät pois.
Jätin lääkkeet pois, enkä tiedä uskallanko syödä niitä enää. Opin kantapään kautta että suoritusputkessa eläminen ei ole terveellistä. Jollain tapaa mittaan itseäni ja omaa arvoani suorittamisen kautta. En ole koskaan tarpeeksi tehokas, tarpeeksi hyvä tai tarpeeksi mitään. Jos annan itselleni löysää olen laiska lotko. Mikään ei riitä mulle itselleni, kuin täydellinen suoritus. Enkä tule yltämään siihen koskaan, syyllisyys ja häpeä omasta epätäydellisyydestäni seuraa aina. On vaikea sanoa ei, koska sen sanominen tekee minusta huonon. Olin jo hieman päässyt siihen, että olisin itselleni armollisempi, mutta pikajunan puksuttaessa sellaiset suoritusta huonontavat ajatukset karisivat nopeasti.
Uni on palautunut normaaliksi, olen nukkunut yöt ja nukahdellut istuvilteen keskellä päivää. Ruoka on ihanaa (vaikka sen tekeminen ei edelleenkään :D). Musiikki saa vedet silmiin ja ihon kananlihalle. Oma päänsisäinen flow on taas olemassa ja nauran ääneen omille ajatuksilleni. Tuijotan seinää toisinaan, mutta nyt siellä päässä on ajatuksia. Toki ei joka päivä jos on paha aivosumu. Pää suoltaa muistikuvia sattumanvaraisesti ja kaikkea ponnahtelee mieleen, asioita joiden luulin kadonneen iäksi. Lääkitys vain piti sivuajatusten virran minimissä ja luulin jo hetken, että aloin unohtaa asioita kun muistikuvat eivät soljuneet kuten ennen. Tuntuu hyvältä olla oma itsensä. Niin kauan meni että unohdin millaista se on. Parin päivän tauot eivät tehneet mitään ahaa-elämystä. Päätä puristava panta ja parru perseestä ovat kadonneet. Odottelen hyperfiksaatioita tuleviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti