28.4.2023

Ei edes tilapäisesti loppu

 Parempi päivä.

On vaikea uskoa että ADD olisi syy kaikkeen. Jos siinä onkin virhe? Jos se onkin jotain muuta. Tuntuu että 90% hereilläoloajasta on tosi väsynyttä. Olen jossain aivosumussa, tuijotan tyhjää enkä sisäistä mitä minulle puhutaan. Sisäistäminen tulee viiveellä. En löydä sanoja enkä ajatuksia. Toimin kuin hidastetussa filmissä. Turhauttavaa. Ei ole energiaa, vaikka nukkuisi 10h tai 6h. Eikä muistia.

Ja se toiminnanhitaus on ihan oikeaa. Voin pakottaa itseni nopeammaksi, mutta se tekee pidemmän päälle väsyneemmäksi kuin normaalisti. Samalla teen mitä sattuu ja kömpelyys kasvaa suhteessa nopeuteen. Koen paljon alemmuudentunteita koska työelämä ja elämä yleensäkin vaatii nopeaa toimintaa. Kaikesta on tullut nopeampaa, enkä pidä siitä. Koska se ei ole yleisessä normissa hyväksyttävää. Olla hidas.

En mahtunut normiin 90-luvun maailmassa, enkä ainakaan tämän ajan maailmassa. Liian hidastoiminen. Eikä kukaan usko kun kerron mikä kestää, kun asioiden toimittaminen vaatii aikaa. Kun ei siihen ole muuta syytä kuin hitaus.

Lääkitys ei muuta kuin vireystilaa paremmaksi toimiessaan optimaalisesti. Sekin on ihan päivästä ja planeettojen asennosta kiinni. Se ei poista aivosumua, ei paranna muistia eikä poista väsymystä. Eikä vaikuta asioiden sisäistämisnopeuteen. Jos se onkin keskittymishäiriön ja narkolepsian yhdistelmä höhöhö

Ilmiö jota lääketiede ei tunne eikä sitä voi parantaa, eikä sille voi tehdä mitään. Voi vain olla nukahteleva tyhjäpää joka tarttee unta kellon ympäri pärjätäkseen pari tuntia.


2.4.2023

whatever



Mmm. Voin samaistua. 

On tosi vaikea uskoa että tässä elämässä löytyy oikeasti ketään joka näkee asiat samoin silmin. Sosiaalinen piiri kaventuu yhä enemmän. Eikä mulla riitä motivaatio alkaa etsimään tai odottelemaan että jostain taiannomaisesti putkahtaisi ihmisiä jotka osaavat nähdä pääni sisälle. Puoliso pääsee tarpeeksi lähelle mutta silti jää aika kauas. Me nähdään maailma hyvin eri tavalla, 

vaikka haasteet arjessa ovat samankaltaisia.

Pohdin mielessäni luokkakokousta. Aloitin ala-asteen Myllypohjan koulussa 1994. Rehellisesti en muistele ketään lämpimästi. Tuntuu että siitä on edelleen liian vähän aikaa että haluaisin tavata näitä ihmisiä, muutoin kuin näyttääkseni keskisormea. Sama kuvio toistuu.

On ollut parempiakin ajanjaksoja. En ole arjen lisäksi jaksanut motivoitua mistään.

Mielen melankoliaa

Mä olen varmaan sellainen syntymäkänkkäränkkä. Vitutuskäyrä aina vähän koholla tai ärtynyt. Syitä on lukuisia, eikä se ole muuttunut niistä ...