Se on jännä tunne, kun tuntuu ettei kuulu mihinkään. Sellainen pettymys tai jotain, kun huomaa että ihmiset ympärillä eivät syty samalla tavoin, kuin itse syttyy asioista. Innostus kuitataan vaivaantuneella katseella ja jatketaan omia toimia. Tai hapahkolla kommentilla.
Sen huomaa, kun puhuu jollekin joka on mukana heti täysillä siinä jutussa jota kerron. Ja ymmärtää mistä mä puhun ja sen intensiteetin. Käden liikkeet tulee molemmille ja ilmeet mukana. Se on parasta.
Niissä ihmisissä on ystäväpotentiaalia. Kun kemiat kohtaa, mut niin käy harvoin.
Niiden ihmisten seurassa tuntuu siltä, että joku muukin katsoo tätä maailmaa samanlaisten lasien läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti