Paluu

Takaisin kotona. Kotikaupungissa. Ihana tunne kun joka ikinen paikka jossa kulkee tuo mieleen jonkun muiston. Tai kun on tietoinen ympäristöstään viiden kilometrin säteellä. On mahdollisuus tavata ystäviä, käydä lapsuudenkotona eikä tarvitse veivata kissojen ja auton kanssa. Asunto on ihana, eikä mikään repsota. Kotiutumista on näin lyhyen ajan jälkeen vielä turha edes kuvitella. Täällä on alue Heinolassa, jonka tunnen kodikseni. Kaistale jää Tommolankadun ja Anjalankadun väliin. On tunne että nykyinen asunto ei jää lopulliseksi. Eihän ne vuokra-asunnot koskaan. Viime vuosina on tullut tunne että asuu jonkun toisen kodissa. Vuokra-asunnosta on helppo siirtyä seuraavaan, mutta haluaisin pysyvämpää. Jotain jossa ei tarvitsisi miettiä pilaako toisen kämpän asumisellaan. On mukavaa olla takaisin kotona <3 Muuton jälkeen oli koomaviikko. Yöunet ja päikkäreitä. Toivoisin sanaisen arkun avutuvan kuten aikoinaan. Mut aina tuntuu ettei ole juurikaan mitään sanottavaa. Innostus mihinkään ei ole enää niin polttavaa kuin joskus. Sitäkö se aikuisuus on? Kaikki tunteet tasaantuu. Toisaalta en kaipaa vuoristorataa jota sitten pitäisi tasoitella pillereillä kun on vaikea olla. Sosiaalinen jännitys istuu tiukassa yhä ja tunnen ehkä hieman kateutta siitä sellaisia ihmisiä kohtaan jotka ovat kaikkien seurassa luontevasti. Pohdin vain että olisinpa minäkin. Sitten tunne menee ohi. Mä olen ihmisten kanssa ihan tarpeeksi hyvä. Suhtaudun liian tiukasti ja rajoittuneesti omiin eleisiini ja sanoihini. Jos joku menee edes vähän omien "rajojeni" yli, eli spontaanisti, tunnen häpeää.Olen koittanut olla sen asian kanssa anteeksiantavaisempi itseäni kohtaan. Pinnan alla on spontaaniutta, mutta se ei tule ulos.

Ajatus kulkee

Vähän skarpimpaa oloa. Vanhan luokkakaverin tapaaminen keväällä ehkä avasi vähän silmiä. Mieleen jäi erityisesti lause että Elämä on niin lyhyt niin miksi pitää yhteyttä ihmisiin joille ei ole mitään sanottavaa tai ei viihdy heidän kanssaan.  Noinkin yksinkertanen asia on jäänyt multa jotenkin huomaamatta. Hölmöä. Stressaan monesti yhteydenpidosta ihmisten kanssa, et onko ne enää mulle tuttuja kun välit viilenee. Tottakai ne on ellei mene kymmentä vuotta ilman sanaakaan. Ja siihen on varmasti joku syy jos niin kauan menee. Turhaan tuhlaan energiaani miettien et pitäis soitella. Jos ei ole sanottavaa niin sellaiset ihmiset putoavat pois ihan itsestään. Ja tulevat takaisin itsestään. Tässä pitäisi pakata laatikoita, muutto jälleen menossa. Takaisin kotiin, Heinolaan. Ajattelin että olisin onnea ja auvoa täynnä mutta olenkin vain väsynyt :D Siirtymät ovat kamalia mutta onneksi nyt on siirtymä tuttuun paikkaan.

Bonnie Lou Manizer

Ostin Pariisista TheBalmin Bonnie Lou Manizerin. Sävy oli todella kiva, kullanhohtoinen ja selkeästi tummempi kuin Mary Lou. Ostin aikaisemmin Manizer sisters-paletin ja olen tykännyt kyllä jokaisesta sävystä. Cindy Lou on varmaan eniten käytetty vaikka pidin siitä alkuun vähiten. Harmikseni Bonnie Lou oli hieman liian tumma tähän vuodenaikaan mutta kun kesän mittaan tulee kevyttä päivetystä niin sillä saa kivan hohteen siihen päälle. Koen että Mary Lou on makuuni hieman liian valkoinen, mutta sainkin sillä järkyttävät överit alkuun :D Kunnon kiiltomato-posket ja olin laittavinani vähän. Pidän Manizereista koska en ole huomannut niissä glitteriä, ovat enemmänkin sellaisia "kiiltäviä", mutta ei glitterisellä tavalla.

Jännityksestä johtuva väsymys(kö?)

Väsymys. Edelleen. Jännittää ja ahdistaa. Olin viikon Pariisissa, oli ihan kiva reissu. Pidin ilmastosta, ihoa ei kiristellyt ja tukka käyttäytyi hyvin. Versailles oli jäätävän kokoinen laitos puutarhoineen. Kävimme myös Champs Elysees-kadulla. Jäi fiilis että en halua toiste sinne. Rakennukset olivat kauniita ja huomasin mikä on ranskalainen parveke sanan varsinaisessa merkityksessä. Katseita tuli paljon, ainakin ryhmämme vaaleat edustajat saivat paljon huomiota. Ihmiset tuijottivat avoimesti, välillä hieman negatiivisessakin mielessä. Lento meni hyvin. Ranskalaiset tykkäävät käyttää takkia vaikka lämmintä on 20+. Toppatakkejakin :D Asuntojen katselu on raastavaa. Jännitys ja odottaminen ja pettymys. Muutama päivä aikaa saada vastauksia jotta voin sanoa kämpän irti, muussa tapauksessa muutto siirtyy kuukaudella. Valmistujaiset viikon päästä. Mä en oikeastaan jaksaisi edes ajatella mitään, sellainen ihmeellinen kooma päällä koko ajan. Päänsärky. Kai se jännittämisestä osittain johtuu, mut olis kiva olla virkeä edes joskus -_-

E.P.E.K

Väsymys. Uupumus. Pinnaa kiristää. Nukkuminen ei auta. Vaatimuksia enkä jaksaisi vastata yhteenkään. Pakolliset ajen rutiinit suoritan pois ja nukun. Tänään ei ainakaan huvita mikään. Kovatulpat ja silmälaput, hetken rauha. Harmi että tietoisuutta kaikista odottavista velvollisuuksista ei voi sulkea aivoista pois. Onkohan mulla stressi? Ainakin koko ajan on ihan järjetön hiki johon ei auta mikään, sellainen ahdistushiki. Jännitys. Tukka lähtee, tai on sitä lähtenyt kaksi vuotta normaalia enemmän. En käsitä sitäkään miksi.

Minäkuva

Minäkuva. Ei täsmää. Pään sisällä oma kroppa on edelleen ajassa ennen lapsia. Peilikuva eikä vaatekoko vastaa sitä kuvaa ja se aiheuttaa tyytymättömyyttä. Ostan vaatteet vanhasta tottumuksesta ja saan todeta että pieleen meni, ihan liian pieni. Toisaalta olen tyytyväinen siihen etten muistuta enää sellaista pulkannarua. Paino on normaalin keskivaiheilla, mutta kun mä en ole tottunut siihen ja muutos tuli todella nopeasti. Auton ostamisen jälkeen painoa on tullut lisää, ei paljoa mutta kuitenkin. Ikä vaikuttaa myös siihen että kertyy helpommin. Joku tie pitäisi olla että lopettaisin liian pienien vaatteiden ostamisen, tiedostan asian mutta en toimi käytännössä oikein. Tankoilu ei ainakaan hartioita kutista :D

Peittoa korviin

Masentaa. Kuten keväisin yleensä. Elämä tuntuu merkityksettömältä paskalta. Tätä on jatkunut joululomasta asti enemmän tai vähemmän. On toki parempiakin päiviä, että jaksaa tehdä ja ilahtua ja innostuakin. Mutta sellainen pikkaisen merkityksetön fiilis on silti vähän kaikessa läsnä jatkuvasti. Sitten kun tähän lisää alkoholin edes pienessä määrin niin kaatuu koko hutera kyhäelmä ihan kauheaksi ahdistukseksi ja arvottomuuden tunteeksi. Miksi edes pitää kokeilla. Mun villi veikkaus että lukiossa tullut masennus oli ihan itse aiheutettua ja se jatkui Veikon syntymään ihan itse aiheutettuna. Käytin alkoholia usein ja se löi uutta jatkumoa päälle. Veikon syntymän jälkeen oma osuutensa oli varmasti hormoneilla. Sen jälkeen ei olekaan ollut juuri mitään kummempaa keväistä masennuskautta lukuunottamatta. Huomaan kumminkin notkahduksen tulevan aina alkoholin jälkeen, eikä ole kyse muutamista päivistä.