23.6.2018

Aamuhetki

Paras hetki päivässä, aamukahvi nenän edessä. Silloin olen varmaan skarpeimmillani. Ulkona paistaa aurinko, näyttää hyvältä. Bongasin Misshan BB-voiteita Cittarista muutama viikko sitten. Positiivinen yllätys ^_^ Käytin aikoinaan sävyä #13 molemmista voiteista. Signature Real Completesta (pinkki tuubi) ja Perfect Coverista (punainen tuubi) Siirryin niihin aikoihin luonnonkosmetiikkaan joten en tullut hankkineeksi uusia. Nyt kun kosmetiikan käyttöni on taas laajentunut hieman synteettisenkin puolelle ostin tuubin kokeeksi. Ihan yhtä hyvää kuin muistin, sävyni olikin nyt nro #27 Honey Beige. Selkeästi lämmin ja kellertävä sävy. Ei sovi kovinkaan vaalealle. Toivottavasti saatavuus laajenee myös Signature Real Completeen. Kokeilin myös ensi kertaa korealaista kangaskasvonaamiota. Misshan etananaamiosta jää iholle kiva tuntu, kostea. Real Solution Trylagenista en huomannut mitään kuin vähän kihelmöintiä. Pohdin kuinka paljon roskaa tulee kertakäyttöisistä kangasnaamioista, ei hyvä. Tankoiluharrarstus on lähtenyt orastavasti käyntiin, työn alla on kehonhallinta ja voimankäyttö. Tuntuu että ilman niitä en pysty tekemään juuri mitään. En pitämään asentoja enkä nostamaan itseäni halutusti. Tai vaihtamaan asentoa hallitusti.

Tänä vuonna Natural High Healing jää väliin. Liian kallis, liikaa väkeä, eikä se tarjoa mulle juurikaan mitään. Ysäriöveri oli festarin kohokohta mutta päätettiin sitten että lähdetään mahdollisesti We Love festareille. Oon jo niin fiiliksissä ja toivon että päästäisi lähtemään. Ysäri on vaan aina sellainen joka nostaa fiiliksen. Tykkäsin ysäristä jo teini-ikäisenä ja parikymppisenä. Tosin mä en saanut kuunnella sitä juurikaan sillä verukkeella että "Mä oon elänyt ton vaiheen jo, ei jaksa". Mutta enpä mä silloin saanut tehdä juuri mitään muutakaan. Lipoa persettä ja näyttää edustavalta. Vaikka tapahtuneesta ihmissuhteesta on kymmenen vuotta niin silti mulle kasvaa sarvet päähän yhä kaikesta mitä kyseinen suhde piti sisällään. Moni asia nousee pintaan tänäkin päivänä.

Koti-ikävä. Eikä sitä helpota että katson myytäviä ja vuokrattavia asuntoja Heinolasta. Hiustenlähtö jatkuu. Se alkoi viime keväänä ja jatkuu edelleen. Kohta ei ole mitään jäljellä.

26.5.2018

Turhautumista seinille puhumiseen

Mä oon niin kypsä. Älypuhelinaikaan. Ihmiset eivät kommunikoi. Saatan olla vanhanaikainen mutta mun mielestä puhutellessa kuuluu vastata, ei katsoa läpi tai katsoa kuin vieraalta planeetalta pudonnutta. Sitten sitä puhelinta pitää hiplata ihan koko ajan, ottaa kuvia jatkuvasti. Se käsi hakeutu puhelimeen koko ajan. Mä en kestäisi jos mulla olisi älypuhelin joka olisi yhdistettynä joka tuuttiin ja piippaisi koko ajan. Riittää että puhelin piippaa maksimissaan alle kymmenen kertaa viikossa. Siihenkin menee hermo joskus. Monesti olen kuullut olevani hankalasti tavoitettavissa kun ei ole sovellusta X tai Y. Missä tekstiviesti ihmiset? Vaivaantuneet tilanteet korvataan kännykän näpräämisellä, syödessä selataan kännykkää, odotellessa. Miksi? Maailma on niin täynnä kivoja yksityiskohtia ja ääniä ja elämää niin se kaikki jää huomaamatta. Pienet asiat. Mä tulen niistä asioista iloiseksi nyt kun osaan katsoa. Turhaan mä kumminkin taistelen tuulimyllyä vastaan, teknologia-asiat ovat jokaisen oma valinta. Voin olla facessa ja käyttää nettiä tietokoneen kautta, se riittäköön. Osaisin varmaan muutakin ja tarvittaessa osaankin. Kyse on valinnoista. En koe olevani parempi kun en älypuhelinta omista, koen olevani erilainen. Mun mielestä on vaan surullista että ihminen vieraantuu ympäristöstään ja toisista ihmisistä. Mä en ole aiemmin huomannut ihmisten kommunikaatiomuutoksia, koska kaveripiirini koostuu ihmisitä jotka eivät juurikaan luurissa roiku, jos ollenkaan. On helppoa keskustella. Nuoremman sukupolven kanssa on vaikea muodostaa keskustelua, tai ainakin niiden kanssa joita tunnen. Mä en usko että se on sattumaa. Mä en usko että on myöskään sattumaa että ainoa jonka koin potentiaaliseksi ystäväksi täällä Forssassa, ei juurikaan nettiä käytä. Ihan eri fiilis ja keskustelua syntyy kuin itsestään.

Sitten asiasta kolmanteen. Tuntuu välillä että tykkään ihan kummallisista asíoista. Kaikesta vanhasta, rumasta ja aika mauttomastakin :D
70-luvun autot, ihania ripulin ja myrkyn värisiä palikoita. Kyllä näiden muotoilukin silmää hivelee. Mun suosikki on kuplavolkkari tottakai, ja klainari, ja vuoden -74 Toyota Corolla. Seitkytluvulla oli muutenkin värimaailma mun makuun, ehkei vaatteet mutta sisustus ja kalusteet. Sitten mä tykkään Matlockista, M.A Nummisesta ja Uuno Turhapurosta. Italodiskosta ja Cembalomusiikista. Cembalomusiikkia voisin kuunnella ysärin lisäksi päivästä toiseen. Kokkelipiimää!

9.5.2018

Huonoja ajatuksia

Mun mielestä on jotenkin surullista että ihmisten aito kiinnostus toisiaan kohtaan on vähentynyt some-aikana. Mä en tiedä mihin se kiinnostus kohdistuu mutta mun on vaikea sopeutua siihen. Mä en kykene ystävystymään jos kukaan ei osoita mitään spontaania ja aitoa kiinnostusta mua kohtaan. Tai anna itsestään mitään. En mäkään silloin anna itsestäni mitään jos huomaan että toista ei kiinnosta. Mun on edelleen vaikea sopeutua tänne Forssaan koska tunnen itseni ulkopuoliseksi. Opintojen kannalta sillä ei ole merkitystä, mutta toki olisi plussaa jos olisi kivoja ihmisiä ympärillä. Mutta musta tuntuu että mä olen empatiakyvyttömyyden ja välinpitämättömyyden ympäröimä. Ei kaikki mutta liian moni.

21.4.2018

Viestintäongelmia?

Mulla on taas ihmettelyä nykymaailmasta. Viestintä kehittyy, informaatiota pukkaa tuutin täydeltä. Mä en kestäisi jos puhelin piippaisi jatkuvasti jotain faceviestejä, whatsappia ja muita viestintäsovelluksia. Olen kuullut että puhelimeen ei enää reagoida, eikä siihen vastata. Tavallaan ymmärrän ja tavallaan on tosi outoa. Puhelin on vastaamista varten, niin mulle opetettiin. Mut jos koko ajan piippaa niin ei enää jaksa. Oikeat viestit hukkuvat informaatiotulvan alle. Ihmiset eivät keskustele, vuorovaikutustaidot katoavat. Mun mielestä on outoa kun ei vastata, vaikka viestit on nähty. Vaikka kyse olisi vastata kyllä tai ei. En ole tottunut sellaiseen vastaamattomuuteen.

20.4.2018

It's two months since you departed to the journey to the unknown.
And it will take way much more time to even find a way to settle this fact in my mind and heart.
It's very surreal feeling that we can't talk anymore.You treated your friends with kindness. I miss you.

17.4.2018

Miksi nostalgia innostaa?

Nykyaika on kumma paikka. Musiikki outoa, vaatteet outoja, ihmisten puhe outoa jne jne. Mä innostun eniten vaatteista joita on saanut 2000 luvun alussa eli ennen vuotta 2010. 2001 ja 2002 ei ehkä nappaa ihan. Mut mitä mä teen kun kenenkään arkistojen kätköistä ei enää löydy Onlyn bootcutteja joissa olisi matala vyötärö. Mielleyhtymä monella on varmasti matalan vyötärön päällä röllöttävä vatsamakkara kyseisistä ajoista. Juu eihän se kaikkia imarrellut, eikä imartele minuakaan mikäli farkut ovat liian pienet. Lainasin kirjastosa kirjan jossa käsitellään nuoruutta. Siinä mainittiin että ihminen innostuu eniten asioista joita on tehnyt parikymppisenä. Silloin tunne-elämä on vielä aaltoilevaa ja intensiivistä. Musiikki ja sen ajan asiat nostattavat samoja tunteita. Mulle käy just niin. Mä en elänyt ysärillä teini-ikääni mutta kuuntelin ysäriä teiniajoista lähtien. Siksi se varmaan onkin tärkeää ja innostavaa.

13.4.2018

Tarinoita ahdistuksesta

Tarinoita ahdistumisesta ja jännittämisestä. Se on aika hallitsevaa mun elämässä, se on kuin aaltoliikettä. Nyt on vaikeampi kausi ja on ihan fyysisiä oireita kropassa ahdistuksesta johtuen. Mietin että jos jännitystilat jatkuvat pitkään niin oireilu alkaa. Se on erilaista kuin stressin aiheuttama unettomuus ja sydämen hypähtely. Jännittää kun poistun kotoa, kouluun, kauppaan tms. Hikoilen kuin sika ja rinnan päällä tuntuu kummalta. Adrenaliinilta. Jännitän autolla ajamista, meille tulevia vieraita, ihan tyhmiä asioita, niissä ei ole mitään järkeä ja ne paisuvat järjettömiin mittoihin. Säpsähtelen ovenkahvan kolahdusta, äkkinäisiä huudahduksia, riitelyn ääniä rapussa. Hallelujaa ei ole koskaan ollut paniikkikohtausta. Ei käy kateeksi niitä joilla on, nytkin on jo ihan tarpeeksi jännää. Ajattelin että jännityksen taso korreloi sosiaalisuuden kanssa. Nyt kun on ollut hiljaisempaa pitkään niin on pahempaa lähteä ulos. Mutta ei se ihan niin yksioikoisesti mene. Mietin että unohtelu ja "kujaisuus" koulussa voisi johtua jännittämisestä. Se ei selitä hitautta ja kyvyttömyyttä seurata asioita pidempään. Nukahtelua ja vajoamista ajatuksiin. Ei mua aina ole ahdistanut ja jännittänyt kaikki mutta hidas ja passiivinen olen ollut aina. Hajamielinen, myöhässä, tavarat hukassa, sosiaalisesti surkastunut. Tunneälykin on aika surkea. On tosi hankala tutustua kehenkään, enkä tiedä johtuuko se kiinnostuksen puutteesta vai siitä et mä en keksi mitään sanottavaa. Ehkä molemmista. Huomaan natsaavat ihmiset aika nopeasti ja sitten tutustuminen on helppoa, sanatkin tulevat kuin itsestään. Mietin lääkärivaihtoehtoa jännityksen hoitamiseen, mutta se vaatis varmaan terapiaan menoa myös koska mulla olis syitäkin mennä. Psyykkeeseen en kajoaisi lääkkeillä vaikka houkuttelevalta se tuntuu, kun kaikki olis tasapaksua ja rennompaa. Mä ilahdun ja liikutun tosi pienistä asioista kuten musiikki ja vaikkapa luonto. Ne ilot olis silloin multa pois vaikka ahdistus olisikin poissa, enkä tiedä onko se sen arvoista. Tuun kumminkin toimeen tän asian kanssa vaikkakin välillä nihkeämmin. Oon ihmisenä sellainen joka asiasta huolehtija ja on vaikea päästää irti siitä.

Ulospääsyä risukasasta

Tankoilun aloitusta uusiksi... Pitkä ja kivinen tie, motivaation kaivuuta Kiinasta asti. Ensin tangon "huolto" eli pesu ja osien s...