Kun on pakko pysähtyä

En tiedä miksen nähnyt hälytysmerkkejä siitä kun ei enää jaksa. Mutta kun katsoo aikaa taaksepäin, ne merkit ovat olleet jo ilmassa pitkään. Luulin vain tekeväni jonkilaista henkistä kasvua, vetäväni rajoja. Ehkä se oli osittain sitäkin. Lakkasin pitämästä itsestäni huolta, sivuutin omat tarpeeni levolle ja ruokailulle sekä rennolle tekemiselle (lukeminen, ihan vain oleminen). Suoritusten lista on ikuinen ja siihen sisältyy arjen kaikki asiat kauppalistan suunnittelusta ikkunoiden pesuun yms. Ja mähän en tunnestusti pysty ottamaan rennosti ennenkuin pakolliset asiat on hoidettu. Työpäivän lisäksi loin itselleni työpäivät kotona arjen askareista. Lepo ja syömään pysähtyminen olivat tehotonta ajankäyttöä joten skippasin sen monesti tai unohdin puuhaillessani. Jaksaminen kärsi pahasti. Ainahan mä olen ollut väsynyt ja torkahteleva, mutta tämä on jotain muuta ja vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä. Ei ollut energiaa tavata kavereita, sitten kaupassa käyminen ja kauppalistan tekeminen alkoivat sakkaamaan. Kaikki asiat parisuhteesta ystävyyssuhteisiin, ihan vain roskiksen viemiseen alkoivat tuntua vaatimuksilta ja suoritteilta joihin en kykene vastaamaan. Tuntuu että on kiire ja myöhässä koko ajan. Viime kesänä alkoivat uniongelmat. Juuri ennen nukahtamista kuulen sirkkelin äänen, voi olla moottorisahakin, tai jysähdyksen ääni. Säikähdän enkä saa unta, sama tilanne toistuu kun viimein nukahdan uusiksi. Vaihtoehtoisesti saan unihalvauksen. Niitä on ollut läpi vuosien todella satunnaisesti, nyt useammin.

Olen koittanut tietoisesti karsia kaiken tekemisen joka ei arjen kannalta ole ihan välttämätöntä. Jätän kyllä niitä välttämättömiäkin tekemättä. Tekee pahaa kun ei saa mitään aikaiseksi ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Olen vapautuneella ajalla nukkunut päikkäreitä, syönyt pitkään ja hartaasti, lukenut, katsonut telkkaria tai pelannut wowia. Mutta en usko tämän korjaantuvan heti vaan vaatii aikaa.

Toistaiseksi pää suoltaa tekemistä ja huutaa syyllistystä tekemättömistä asioista. Jos teen liikaa, kroppa ilmoittaa heti. Pulssi nousee ja on olo että kauhee kiire ja ahdistus. Joinain päivinä pään sisällä on energiaa ja intoa tehdä asioita, mutta kroppa iskee paniikkimoodin. Turhauttaa kun ei pysty. Mutta koitan olla tyytyväinen sellaisiin päiviin kun saan yhden asian tehtyä. Se yksi asia voi olla kauppareissu, imurointi, tiskivuoren hoito, suihkuun meneminen (kyllä, se on vaikeaa jos ei ole ihan pakko mennä). Töissä koitan tehdä mitä ehdin, mutta suunnitelma on oltava. Ei harhautumista, eikä hommien hamstraamista siihen malliin että koitan hoitaa niitä pikkuasioita heti kun näen, sillä niitähän riittää. Ei multitaskaamista.

Jos en pysähdy nyt, löydän itseni pitkältä pakkolomalta. En muista että näin pahaksi olisi päässyt tilanne koskaan. Olen kyllä kateellinen ihmisille jotka hoitavat arjen asiat ja työt ja energiaa on seuratoimintaan yms. harrastuksiin. Noh, ihmiset latautuvat eri tavalla. Mulla se laturi taitaa olla vaan tekemättömyys ja istuminen kannonnokassa yksin. 

Keväällä on kivaa kun tulee valoa, samaan aikaan se valo tuntuu kärventävän aivot silmänreikien kautta. Vajoan maton alle keväisin, sinänsä hyvin nurinkurista. 

Arki

 Lunta ja pakkasta, voiko parempaa ollakaan. Ei ole tapahtunut mitään, eikä ole ollut oikein ajatuksiakaan. Tai ainakaan en saa niistä kiinni juuri nyt. Kämppä on raivattu muuttokuormasta. Muutimme tähän kaksi vuotta sitten ja kuorma jäi lajittelematta kun tuli pikkasen kiire. Tiesin kyllä että kaapistot ovat täynnä tavaraa, jotka ovat rikki, pieniä, parittomia jnejne. Randomia lankunpätkää, johtoja 20 vuoden takaa. Peräkärryllinen lähti, nyt kaapeissa on jopa tilaa ja ihan tyhjiäkin löytyy. On tullut muutettua sen verran usein, että tavaran määrä on pysynyt kurissa, ja olen käynyt kaapit läpi rikkinäisistä ja pieniksi menneistä vaatteista. Viime vuosina en ole jaksanut, olen jättänyt monia sesonkiin liittyviä rutiineja pois (ikkunoiden pesu, uunin pesu yms.)

Tuntuu että asunto on ikuinen projekti, niin että siitä saa toimivamman. Kun aina on ollut tyyli, että kamat vaan reunoille jotenkin ja ne joilla ei ole paikkaa, niin johonkin vaan lätkätään. Silloin on aina tunne keskeneräisyydestä. Sisustussilmää mulla ei ole pätkääkään. Pidän eri asioista ja ne yhdistyvät....on ihan eri juttu että sopivatko ne yhteen. Pidän valoverhoista, saa olla kuviollisiakin. Kaapit ovat täynnä matkan varrella kertyneitä 70-luvun verhoja. Toki pidän niistäkin, mutta retrokupla puhkesi ajat sitten ja kuosit niissä ovat suht räikeitä.

Löysin tieni takaisin pelien pariin. En pelannut World of Warcraftia lähemmäs kymmeneen vuoteen, saattaa olla enemmänkin. Muistan että Mists Of Pandaria oli julkaistu uusimpana ja sitä kokeilin, mutta ei se enää ollut kiinnostavaa. ATK-laite kertoo että Pandaria julkaistiin 25.syyskuuta 2012. No ensimmäinen lapsi syntyi lokakuussa 2012, joten oli intressit hieman muualla. Nyt on taas kiinnostavaa.

Olen pysynyt arjessa pinnalla, vaikkakin väsyneenä. Mut ei voi kaikkea muistaa eikä jaksaa.