Huonot ajatukset pyörivät ympyrää. Pikajuna kiitää yhä pimeyteen. Syyllinen ei ollutkaan Concerta. Tuntuu niin väsyneeltä, ahdistuneelta ja arvottomalta. Ristiriitoja päässä paljon. Eristäytyminen, vaikka tiedän että se ei tee hyvää, mutta tuntuu että tarvitsen sitä. Samaan aikaan tarvitsisin ehkä muitakin, tukea, ymmärrystä, jotain johon kaataa koko kuorma paskaa. Jos avaan suuni, saan kehoitteen mennä lääkäriin (kyllä, sieltä saa pillereitä joista on apua ahdistukseen, sen sijaan terapiaa saa jonottaa kuten moni muukin), saan kehoitteen lopettaa nariseminen, tai sitten läheiset vaivaantuvat eivätkä vastaa enää viesteihin. Eikä sitä matonalustaa tarvitse raottaa kuin ihan vähän lol. Enkä juuri nyt jaksa itse ottaa vastaan ihmissuhteita, jotka perustuvat pyyntöihin ja olkapäänä olemiseen. Koska en osaa sanoa suoraan että nyt ei jaksa, raotan matonalustaa hienovaraisesti niin puhelin hiljenee. On sellainen olo, että olen olemassa muille silloin, kun on tarvetta jollekkin. Aika mieltäylentävää, enkä ole mielestäni väärässä. Eristäytyminen käy kuin itsestään, enkä ole siitä pahoillani, fuck the world.
Murehdin tulevaisuutta, murehdin lapsiani, asioita joiden kulkuun en voi vaikuttaa. Eikä se johdu nykyajasta kuin osittain. Samantyyppisia ajatuksia on ollut jo lukiossa, epämääräinen huolestuneisuuden tunne elämänkaaresta.
Eilen illalla ajattelin että voisin tänään siivota, tehdä jotain kivaa jne. Paskat, aikaisin aamulla oli ihan hyvä fiilis, josta laskeuduin suoraan kasaan paskaa. Ei huvita enää mikään, ojentaisin ehkä itselleni vittuilupokaalin siitä että sain oikein noustua sängystä.
En tiedä mitä mä teen, tai miten mä pääsen ulos tästä paskamyrskystä. Mulla on elämässä kaikki hyvin, silti mut täyttää huoli ja ahdistus, sekä vitutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti