Siivousta ja ajatuksia elämästä

Inhoan pölyä, tahroja. Sellaista nuhruisuutta. Sotkua. Valitettavasti todellisuus ja mieleni siisteys eivät kohtaa. Se ei kohdannut yksin asuessani, ei parisuhteessa eikä perhe-elämässä. Kykyni hoitaa siivous loppuun on huono, koska jään hinkkaamaan nurkkia ja olen liian tarkka. Se vie aikaa ja sitä ei ole kun arki pitäisi hoitaa muutenkin. Ja se tärkein: kykyni pitää siisteyttä yllä on ihan olematon. Kuten muillakin perheessä olevilla. Tuloksena on kestokaaos, mutta sillä erotuksella että nurkkiin ei kasaannu romu ja pöly. Siivoan taulujen ja lamppujen päällyksiä, pyyhin ovet ja seinänpielet. Koska hyvin usein seinissä on kohtia joihin ihminen huomaamattaan koskaa vuodesta toiseen. Siihen tulee harmaa kohta tai näkyy sormenjälkiä. Tämä Korona-aikahan on siivousneurootikoille ihan unelma-aikaa. Tosin mulla ei ole tapana vetää kaikkia pintoja desinfiointiaineella. Kyse on siis näkyvästä liasta minulle. Ei bakteerikammosta tai puhtaudesta mikrobitasolla. Sellainen ei ole mun mielestä tervettä. Eikä ainakaan tee terveeksi. Joku mainitsi joskus että nuorena oli aikaa mutta ei rahaa.Aikuisena on rahaa, mutta ei aikaa. Pitää paikkansa. Minulla ei parikymppisenä ollut halua kehittää itseäni, eikä harrastaa mitään. Mä en muista että olisin halunnut tehdä mitään. Lojuin. Vietin sosiaalista elämää, kävin töissä suorittamassa päivän että pääsisi kotiin lojumaan tai ryyppäämään mikäli vapaata oli. Olin kyllä tyytymätön tilanteeseen silloin mutta saattoi suurilta osin johtua siitä että ei ollut mitään tavoitetta elämässä. Edes pientä. Sama tilanne on nyt, käyn töissä mutta elämää täyttää muut asiat ja jostain löytyi halu kehittää itseään. Harrastuksen kautta, tiedon kautta jne. Uteliaisuus on kantava voima.