Sosiaalinen ähky, kiintiö täysi. Viikonloppuna oli hulinaa ja on vähän tukkakin kipeä. Hämmästyin miten paljon joku voi tuntea ihmisiä tai on tutustunut niin moneen, eikä paikalla ollut edes kaikki. Kaupan päälle meiningistä alkoholin aiheuttama mielialan lasku, sehän ei petä koskaan, vaan saapuu 100% varmuudella sulostuttamaan päiviäni. Aiemmin sitä pystyi korjaamaan ulkoilulla ja siivoamisella tai jonkun sarjan katsomisella. Mielekkäällä tekemisellä. Nykyisin siihen ei tunnu tepsivän enää mikään muu kuin aika. Neljän päivän jälkeen mieliala saattaa nousta, niin että huvittaa muukin kuin murjottaminen. Vajoan yhä syvemmälle sosiaalittomaan elämään, tututkin ihmiset tuntuvat jotenkin raskailta. Ja niitä joiden kanssa vietän aikaa joskus harvoin, on vain kourallinen. Mielummin valitsen kirjat ja hukun niihin viikoiksi. Havahduin siihen että en käy ulkona, edes hengaamassa itsekseni jossain metsässä kuten aiemmin on ollut tapana. Motivoidun harvoin mistään ja nykyisin tuntuu että vielä vähemmän. Hyperfiksaatiot loistavat poissaolollaan :(
Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän pidän ihmisistä. Ei se ole henkilökohtaista vaan persoonaani liittyvää. Sosiaalinen työ vie loputkin. Mä en ole myöskään ihminen jonka seuraan muut hakeutuvat, enkä kenenkään lempi/ykkösvalinta. Lähimmät ihmiseni ovat samantyyppisiä joiltain osin. Pari läheistä ja turvallista ihmistä joiden kanssa voi joskus viettää aikaa.
Tuli mieleen Halla-mummo. Kun tuli vieraita, niin mummo meni makkariin ja lätkäisi oven kiinni. Tuli vasta kun vieraat olivat lähteneet. Ei ollut tarpeeksi tuttuja ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti