-

Harvoin motivoidun yhtään mistään. Joka päivän läpi kahlaaminen tuntuu 90% pakkopullalta. Ihan älytöntä. Haluaisin että olisi toisin, mutta se asia kun ei ole tahdonvoimasta kiinni. Käsitän kyllä että  elämään ja arkeen kuuluu niitä epämukaviakin asioita jotka vain tarvitsee suorittaa.  Mutta mitä jos enemmistö arjen tapahtumista on sitä pakkopullan suorittamista? Mitä jos ei vain huvita elää,  kun kaikki on niin vitun pakkopullaa. Vaikeaa eikä huvita. 

Kadehdin ihmisiä joilla on virtaa ja motivaatiota tehdä asioita töiden jälkeen. Itse istun puoliksi tiedottomana loppupäivän miettien että jotain piti tehdä, mutta teen mielummin jotain joka ei tunnu  pakolta. Luen tai torkun.

Nykyinen työpaikkani näytti minulle rajoitteeni sekä vahvuuksia. Tarvitsen paljon ohjausta ja tarkennusta, se ei tule itsestään. Asioiden priorisointi ja soveltaminen ovat ihan hepreaa. Olen myöskin muita hitaampi, ja  ajanhallinta sekä muisti sakkaavat. Mikäli jään oman onneni nojaan,  työnteosta ei tule mitään, kun jään jumiin. Tuntuu oudolta koska olen aikuinen.

Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin

Ihan väsynyttä. Olen onnistunut aiheuttamaan itselleni univelkaa lukemalla kirjoja _myöhään_. Aivot tarjoaa The Fifth Elementin Ruby Rhod juontoa katkeamattomana putkena.

Heräsin klo 6.00 ja torkuin sohvalla tv-shopin pyöriessä taustalla. Nousin paikaltani klo 12.00 kun virkosin edes vähän. Olispa virtaa, mut tänään riittää ärtymystä joka sormelle. Ajatus vie jo muualle, ei irtoo enempää.

Mut oon kuin betoniin valettu polviin saakka
Seläs näkymätön tuhat kiloinen taakka
Vaik edessä ois enää yksi rasti
En tiedä jaksanko hautaan asti

Olen vankina täällä ikuisesti
Myös hautausmaata kiertävät aidat
Kun päättyisi viimein maallinen pesti
Mut syvempään kuitenkin maahan vain kaivat
Pidän sinusta mutten itseäni siedä
En tarvitse muita, sinusta en tiedä
Myönnän jos mä lähden
Sen teen vain itseni tähden

Väsynyt olemaan väsynyt. Univelka ei sitä selitä kuin joskus. Diagnoosi ei ollut avain autuuteen,  mutta en mä niin kuvitellutkaan. Tavallaan sitä on entistä vittuuntuneempi siihen että dopamiinit ja serotoniinit ei  mene oikein, ynnä muut jotka hankaloittavat asioita. Mut valoisa puoli on, etten sentään näe ja kuule olemattomia. Niinkin voisi olla, huonomminkin voisi olla.

Mä olen ollut aina jotenkin negatiivissävytteinen. Jään helposti siihen jumiin. Ikuinen väsymys ja olo ettei jaksa olla olemassa. Kiteytettynä. Mut onneksi tunnen itseni, tiedän että tunteet ovat häilyviä. Demonini tulevat esiin ja katoavat taas. Mutta eivät lakkaa olemasta.

Mä niin haluaisin että muisti toimisi. Ja et olis motivaatiota. Yleensä en motivoidu juuri mistään. Motivaatio iskee puskista johonkin ihan  random aiheeseen. Silloin mä  käytän tilanteen hyväkseni ja  kulutan koko energiani opiskellakseni asian läpi.

Naamioin ahdistuksen ja väsymyksen huumoriin ja sarkasmiin. Sitten kun ahdistus pääsee pidemmälle,  alan vittuilla kaikille kun en jaksa ihmisiä enkä tätä maailmaa pätkääkään.

Miten katkaista välit ihmiseen joka on ollut ystävä pitkään. Mä en halua olla pelkkä paskaämpäri johon kaadetaan murheet. Jotka johtuvat toistuvista samantyyppisistä valinnoista ja kertaantuvat. Sama paska, eri paketti ja vuosien kuluessa paketti on kasvanut kokoa reilusti. Oonko mä liian normaali ja päihteetön, ihan tylsä.

Ruokakärpänen

Kesäloma on luksusta. Ei tarvi ahnehtia tekemistä, koska aina voi tehdä huomenna eikä aika lopu heti. On varaa siirtää päivällä tai kahdella. Kesätekemiset on näköjään aina samat. Kasvisruokaa ja hennatatuointeja tai ainakin niiden suunnittelua. 

Kesän kestosuosikit: Vegaaninen butter tofu, kookoslinssikeitto, Palak Paneer ja tofucurry. Yksi syy miksi teen harvoin kasvisruokaa on se että maha tulee kipeäksi niiden syömisestä. Töihinmeno ja kasvisruoka eivät ole sopiva combo. Ja arkena luotan niihin ruokiin  joita kaikki syövät, lomalla on aikaa päivystää muidenkin syömisiä. Motia löytyy vähän enemmän ruuanlaittoon. Hennatatuointitahnan teen joka kesä, valitettavasti toteutus ei edelleenkään ole mitä haluaisin, mutta olen löytänyt apuja. Apuviivat vesiliukoisella  kynällä ja päälle kuvio. Haastavin osuus on odottaminen että tahna vaikuttaa. Vuorokausi on loistava aika mutta liika pitkä olla tekemättä mitään. Hatunnosto niille jotka naimisiinmennessään hennaavat itsensä. Ei mikään kevyt projekti.

Värjään kulmakarvatkin hennalla. Ongelma on löytää tarpeeksi punainen kulmakynä. Kokeilluista kynistä suurin osa liian keltaisia, liian oransseja tai liian ruskeita. Vaikka sävyssä  lukee Auburn. Sain vinkin kasvivärjäysryhmästä, että on olemassa sellainen valmistaja kuin  "Just For Redheads eli JFR"  Luulisi hyvänvärisiä löytyvän. Fenty Beautylla on myös neljää  eri punaista mutta tilaaminen jostain kaukaa on kuin ostaisi sian säkissä. Sama pätee JFY:hyn. Olen tähän asti piirrellyt punertavanruskealla luomivärillä mutta kovin tarkkaa se ei ole. No mutta hiukset ja kulmakarvat ovat harvenemaan päin niin kohta saan piirtää kynällä kaiken.

Liikunnan harrastamisen vaikeus

Pohdin eilen et miksi on niin vaikea harrastaa liikuntaa. Se ei koukuta ja urheilun jälkeinen hyvä olo kestää ihan hetken. Urheilu itsessään tuntuu pahalta rääkkäämiseltä jota en mielelläni tee vapaaehtoisesti. Onkohan sitten niin, että liikuntasuorituksesta saatava dopamiini jää mun aivoissa olemattomaksi. Eli  mä en saa liikunnasta mitään, aivot ei palkitse mua siitä. Järjellä ajateltuna kyllä homma toimii, tajuan että  voin kehossani paremmin kun liikun. Olen todennut sen myös käytännössä, kun raajat liikkuu ilman että niihin sattuu. Mutta sekään ei motivoi. Liikunta kuuluu asioihin joista mä en saa mitään. Sitten kun tulee hyperfiksaatio niin innostuspuuska kantaa pari kuukautta jonkun harrastuksen  parissa. Tankotanssi oli  sellainen. Sitten kyllästyin. Mikään ei ole saanut kipinää palaamaan.

Mun on myöskin hyvin vaikea asettaa tavotteita liikuntaharrastuksessa. Tankoilussa mulla ei ollut tavotteita, joten rakenne treeneistä puuttui. Se teki harrastamisesta kasaan raavittua silppua johon on vaikea sitoutua.

Kuntosalitreeni voisi olla ehkä mun juttu.  Käyt paikan päällä tekemässä määrätyn suorituksen. Silleen tosi karkeasti ilmaistuna. Kuuluuhan siihen muutakin.

Nelikymppiset lähestyy, siis WHAATTT

Mä en koskaan kuvitellut että nostalgia poistuisi mun hyperfiksaatioista. Se on kulkenut mun kanssa siitä  asti kun olin 13-vuotias. Ehkäpä se koskee oman elämäni nostalgiaa, mutta ysäri ja kasari innostavat mua edelleen aika paljon. Ilmiöt jotka niillä vuosikymmenillä olivat. Omissa  muistoissa killuminen alkaa hiipual  mutta ei estä kaivelemasta aiempien vuosikymmenten ilmiöitä.

Mieltymys punaisiin hiuksiin ja muuhun siihen liittyvään aineistoon on hyperfiksaationa varmaan yhtä vanha kuin nostalgia. Sitä hetkeä en kyllä muista koska tulin asiasta tietoiseksi.

On ollut parempi olo nyt. Pipo on vähemmän kireällä. Samaan aikaan tilalle on tullut tietynlainen välinpitämättömyys. Ehkä on parempi, kun katsoo juttuja läpi sormien niin pipo ei kiristy niin paljoa.

Tuntuu niin vanhalta. Mä en saa puettua sitä sanoiksi. Sen huomaa musiikista. Mulla on paljon musiikkia mielessä jotka on vuosilta 2006 ja sitä ennen. Just äskenhän mä  olin 19. Luokkakaverit ovat vanhettuneet, lempibändien jäsenet ovat vanhettuneet,paljon. 

Veikon syntymästä on kohta kymmenen vuotta ja sehän oli vasta äsken. Peilikuva kertoo ihan muuta. Mä olen kohta 40. Viiden vuoden päästä. Mä täytin vasta äsken 30, se oli ihan just.

35v.  Ei vittu. Tiedän että kaikki vanhenee, mutta koska mulla on olematon ajantaju niin se iskee yhtäkkiä. Kuin märkä rätti naamaan. Kymmenen vuotta on kulunut hupsistakeikkaa. Mun ikäisethän on niitä aikuisia ihmisiä. Mun mielestä -75-79 syntyneet on aina kolmissakymmenissä ja itse on parikymppinen. Se ei kyllä täsmää todellisuuden kanssa. Kolmi ja nelikymppisyys oli niin kaukaisia asioita.

-

Yksinäisyyden tunne. Se ettei tule kuulluksi tai nähdyksi, eikä ymmärretyksi. Ketään ei kiinnosta.

Mun mielessä on tuhat ja yksi asiaa joista olen innostunut. Se näkyy ja se kuuluu spontaanisti. Mut vastaanotto on usein tosi kuivaa niiltä, joille koitan kertoa asioista jotka mua innostaa. Se sammuttaa ilon tosi tehokkaasti. Ja halun tutustua muihin.

Mun kiukusta ovat saaneet osansa työkaverit, lasten kaverit, puoliso ja muu perhe. Se on ollut terävämpää ja halveksivampaa kuin aiemmin. Luottamus ihmisten vilpittömyyteen on ollut olematonta.

Satun puhelu piristi. Se soitti muuten vain, eikä siksi että on jotain vailla. Muut soittavatkin oikeastaan siksi että tarvitsevat jotain. Mä en tykkää siitä yhtään.

Hmph

Miks on niin paskaa koko ajan? Tiedän ettei se ole muiden vika mutta toisia on helppo syyttää. Moni asia triggeröi kiukunpuuskia ja vitutusta.  Enkä mä pääse ulos tästä. En tiedä miten.

Mukava seurata ihmisten kulkua kaupungilla kun on lämmin päivä. Porukkaa hengaamassa ja menossa pussikaljalle. Ensimmäinen ajatus on että pääsispä itsekin. Pussikalja ja hengaaminen on ihan  mukavaa.

Toinen ajatus on et ketä mä muka pyytäisin mukaan? Yksin pussikaljalle? Kahdesta tutusta vaihtoehdosta kumpikaan ei ole käytettävissä. Toinen ei ole Heinolassa ja toinen ei käy missään enää. Kysyminen johtaa vain tekosyihin. Ja ihan  realistisesti ajateltuna mua kauhistuttaa ajatus hengaamisesta ihmisten kanssa joita en tunne. Tässä elämässä on tasan kourallinen ihmisiä joiden kanssa olen mukavuusalueella. Loput on enemmän tai vähemmän vaivaantunutta.

Asian ajatteluketju ja vaivalloisuus johtaa väsymykseen. Ja se siitä.

Mä en hengaa, enkä käy missään. Liian vaikeeta.

Lapset tuo iloa, onneksi. Muut asiat ei. Muita tekee mieli vain lyödä ja käskeä suksimaan perseeseen.