Tuntuu että aivot ovat hälytystilassa. Lasten ystävyyssuhteet menevät tunteisiin. Mun sisältä astuu ulos vanhoja kaunoja lapsuudesta. Olin lapsena sen verran pöljä etten tajunnut toisten kiusaavan. Tai jotenkin en välittänyt. En osaa selittää. Suutuin asiasta vasta vuosia myöhemmin kun tajusin mitä toiset tekivät. Valehtelua, kieroilua, ulkopuolelle jättämistä. Osa ei ollut tuntevinaankaan koulussa,mutta vapaa-ajalla kyllä. Vanhemmat eivät takuulla tienneet ja osan vanhemmat olivat mukana puhumassa paskaa esim. älykkyydestä ja ulkonäostä. En edes ymmärrä, miksi halusin silti olla kaveri.
Mulla on ollut aina kova tarve tulla ymmärretyksi. Tunnen edelleen että toiset aikuiset katsovat jotenkin oudosti. Saattaa se olla kuvitelmaakin.
Seuraan lasteni ystävyyssuhteita, näen punaista heti kun haistan kieroilua. Lapset tekevät paljon asioita vanhempiensa selän takana, siksi koitan tarkistaa faktat lasten tarinoista. Koitan kitkeä valehtelua ja salaa tekemistä.
Suutun valehtelusta, en rehellisyydestä. Lupaa voi kysyä vaikka vastaus olisikin ei.
Mun sisältä kuoriutuu Jenni 8-v, joka on suuttunut epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja lupaa kaivaa joka ikisen kiven ja kannon jotta asia oikaistaan. Keinoja kaihtamatta. Lapsen raivo ja kiukku aikuisen muodossa. Ei se tule ulos varsinaisena kiukkuna, mutta ajatusjuna on coktail lapsen ja aikuisen ajatusmaailmaa. Nyt mulla on aikuisen keinot saada lapsista totuus ulos jotta aukot sepitetyissä tarinoissa voi osoittaa. Parempi kyky hahmottaa kellonaikoja, kokonaisuuksia sekä yksityiskohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti