Aikakriisi

 Aikakriisiä pukkaa. Minulla se ei tunnetusti kulu tai sen kuluminen on hyvin suhteellista. Haluaisin pitää kiinni kaikista ihmisistä jotka olen joskus tuntenut mutta väistämättä lähes jokainen vain valuu pois elämästäni huomaamatta. Sitten kuluu vuosia eikä aikani kulu. Kuvittelen että ihminen ei muutu niiden vuosien aikana. Sitä on vaikea selittää. Muistan monista ihmisistä paljon yksityiskohtia, mutta en usko että olen monellekaan puolitutulle jäänyt edes mieleen. Rehellisesti sanottuna en ole aikuisiälläni tutustunut enää uusiin ihmisiin ja tuntuu jotenkin pahalta että ihmiset jotka tunsin joskus, valuvat pois. Sosiaalivuosista on jo kymmenen vuotta ja muistan ikuisen vanhoja asioita. Teini-ikä on jo sivuutettu alkaa valua unohdukseen. Osittain unohtaminen tuntuu pahalta, jos unohdakin jotain tärkeää. Päiväkirja palauttaa mieleen. Ajan kulumattomuuden huomaa siitä että juttelen niille ihmisille jotka tunsin joskus aivan kuin oltaisi nähty eilen. Se voi olla hämmentävää jos kyseinen ihminen ei muista minua tai olin hänen elämässään merkityksetön. En turhaan puhu ikuisesta nostalgiatripistä. En tavallaan haluaisi ympärillä olevien asioiden muuttuvan.