Pohdintaa opiskelemisesta

Etsiskelin eilen erästä lukioaikaista luokkakaveria. Nimen muistan mutta sukunimeä en. Etsiessäni törmäsin lukemattomiin muihin sen aikaisiin luokkakavereihin joiden olemassaoloa en edes muistanut. Eikä olisi ollut niin väliksikään muistaa, lukio on suuri musta aukko elämässäni. Inhosin suunnilleen lähes kaikkia, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Siitä ajasta ei jäänyt käteen kavereita, hyviä muistoja tai  mitään hyvää. Ylioppilastodistuskin on jotain karseaa.. Selatessani tuttuja naamoja lähes jokaisen kohdalla luki Uni Helsinki, Uni Turku, Ulkomailla opiskelua jnejne. No on porukka ainakin eteenpäin päässyt. Minä valitsin koulun sijaan ihmissuhteet, paskaduunin ja perheen. Tosin siihen aikaan ei olisi ollut edes voimia tai motivaatiota lähteä mihinkään opiskelemaan. Kyllähän sen näki jo viimeisenä lukiovuotena: hemmetin mulkku luokkakaveri joka käy koulussa vain nukkumassa. Jotain on pakko olla vialla. Oli vaikeaa edes tutustua uusiin ihmisiin. Paskaduuni opetti sosiaalisia taitoja, paskat ihmissuhteet pitämään puolia. Ja loppuen lopuksi sain sellaista jota en olisi saanut opiskelemalla: perheen. Jos olisin aikoinaan lähtenyt opiskelemaan en olisi varmaankaan tässä. Koska en olisi tutustunut sen aikaisiin työkavereihin ja sitä kautta nykyiseen avoon. Nämä on näitä lyhyen tähtäimen valintoja, edelleenkään en tiedä mitä haluaisin tehdä. Pidän yksinkertaisesta elämästä, arjesta. En juoksemisesta aikataulujen kanssa, suunnittelemisesta ja siitä että hommat kasaantuu. Opiskelu kuulostaa mun korvaani kauhealta vaivalta, vaikka tulevaisuuden kannalta siitä olisikin hyötyä. Kyllä mä ehdin hapantua työelämässä tai opiskelemassa myöhemminkin. Valitsen vain perheen ensin.